Jenni Honkila aloitti valmentamisen kasvattajaseurassaan Myllypuron Taitoluisteluklubissa. Sieltä hänen tiensä valmentajana on vienyt Kouvolan kautta Ruotsiin. Jenni pohtii SkatingFinland.fiin haastattelussa Suomen ja Ruotsin taitoluistelukulttuurin eroja.

Jenni Honkila on omalla luistelu-urallaan harrastanut sekä yksinluistelua että muodostelmaluistelua, minkä vuoksi hänestä tuntuu luontevalta toimia valmentajana molemmissa lajeissa. Jenni aloitti valmentamisen omassa kasvattajaseurassaan MTK:ssa vuonna 2007. Valmentamisen ohella hän luisteli vähän aikaa seuran uudessa juniorijoukkueessa, kunnes hänen oli pakko tehdä valinta luistelijan ja valmentajan roolin välillä.

Myllypurosta Jenni siirtyi valmentamaan KooKoo Jäätaitureihin vuonna 2011. Kouvolassa muodostelman harrastajien määrä oli tuolloin pieni ja seurassa oli vain yksi joukkue, joka kilpaili kansallisissa junioreissa. Jenni valmensi myös yksinluistelua, jotta työtunteja kertyi tarpeeksi.

– Menen aina haasteiden perässä, hän naurahtaa.

Kun Jenni lopetti valmentamisen Kouvolassa vuonna 2013, seurassa oli jo kolme kilpailevaa joukkuetta sekä kehitysryhmä.

Kouvolasta Göteborgiin

Jenni on aina haaveillut ulkomailla työskentelystä ja pohti, missä haluaisi seuraavaksi työskennellä. Ruotsi tuntui hyvältä, koska välimatka Suomeen ei ole pitkä. Hän löysi Ruotsin Taitoluisteluliiton sivuilta ilmoituksen, jossa Ytterby Kungälvs Konståkare haki muodostelmavalmentajaa. Suomalainen haki paikkaa, osallistui joukkueiden leiriviikolle ja sai paikan.

Hän halusi selvittää, miksi taitoluistelu ei ole yhtä suuri laji naapurimaassa kuin Suomessa.

– Meillä taitoluistelu saa paljon enemmän näkyvyyttä kuin Ruotsissa. Siellä isoissa medioissa on harvoin artikkeleita luistelusta, korkeintaan paikallislehdet ovat kiinnostuneita kirjoittamaan kisatuloksista, hän pohtii.

Hän kokee myös, että Suomessa uransa lopettavat luistelijat saavat enemmän tukea. Ruotsissa luistelijat jäävät enemmän yksin uudessa elämäntilanteessa. Suomessa entisillä luistelijoilla on paremmin mahdollisuuksia pysyä lajin parissa esimerkiksi valmentajana tai tuomarina. Ruotsissa Jenni yrittää saada lopettavia luistelijoita mukaan seuran toimintaan esimerkiksi luistelukouluohjaajiksi.

Kahden lajin valmentaja

Jenni tykkää valmentaa sekä yksin- että muodostelmaluistelua, koska niissä on yhtä aikaa paljon samaa ja paljon erilaista. Muodostelmavalmentajana joukkue pitää saada toimimaan yhdessä ja kaikilla jäsenillä täytyy olla sama tavoite ja palo mennä kohti yhteistä tavoitetta. Yksinluistelussa sen sijaan pystyy keskittymään paremmin yksittäisten luistelijoiden tarpeisiin. Yksilölajissa motivaation puute on pois ainoastaan urheilijalta itseltään, eikä koko ryhmältä. Jenni kokee, että suurin ero lajien välillä on se, että muodostelmaluistelu vaatii enemmän sitoutumista.

Jennin mielestä tärkeintä on puhua luistelijan kanssa, mikäli hän huomaa urheilijalla olevan motivaatio-ongelmia. Jenni onkin pyrkinyt luomaan avointa keskustelukulttuuria valmennettaviensa kanssa.

”Omien luistelijoiden kanssa aloitan harjoitukset kysymällä, että mitä heille kuuluu.”

– Muistan uraltani, että me vain tulimme hallille, teimme parhaamme ja lähdimme kotiin. Omien luistelijoiden kanssa aloitan harjoitukset kysymällä, että mitä heille kuuluu, Jenni kertoo.

Jenni pyrkii antamaan luistelijoille myös vaihtoehtoja tehdä liikkeitä, esimerkiksi mistä lähdöstä luistelija haluaa lähteä hyppyyn. Hän itse tottui luistelijana siihen, ettei vaihtoehtoja tehdä jokin eri tavalla juuri annettu. Valmentaja antoi ohjeen ja sen mukaan tehtiin. Varsinkin koreografioita tehdessä hän pyrkii antamaan luistelijoille mahdollisuuden valita eri liikkeistä, joista luistelija valitsee itselleen mieluisan ja luontevimman. Näin hän antaa urheilijalle myös vastuuta omasta harjoittelusta.

Omalta uralta mukaan tarttui korkea työmoraali sekä oppeja lajin tekniikasta.

– Jos olet valmis tekemään töitä, kova työ tuottaa aina tulosta. Tämän ajatuksen pidän aina mukana, Jenni kertoo.

Suunnittelutyötä vai keskustelua?

Suomessa valmentajan tekemä suunnittelu on tärkeä osa työtä. Ruotsissa joissain seuroissa suunnittelutyöstä ei makseta palkkaa. Suunnittelutyö saatetaan tehdä vasta jäällä, kun harjoitukset ovat jo käynnissä.

Suomessa ryhmillä ja joukkueilla on yleensä vakiovuorot, mutta Ruotsissa jääajat vaihtelevat. Nykyään Jenni ei välttämättä tiedä vielä loppuviikosta, minkälaiset työajat hänellä on seuraavalla viikolla.

Ruotsissa keskustelukulttuuri on vahvempi kuin Suomessa. Jenni oli tottunut siihen, että hän voi tehdä jäällä muutoksia ohjelmaan eikä toinen valmentaja loukkaannu siitä. Ruotsissa muutoksista pitää keskustella kollegojen kanssa ennen kuin niitä tekee.

– Täällä pidetään hyvin tärkeänä, että kaikki saavat olla mukana päättämässä ja sanomassa mielipiteensä. Tämän vuoksi päätöksentekoprosessit saattavat venyä monen viikon mittaiseksi, Jenni pohtii.

Tavoitteena kehittyä valmentajana

Jenni on nykyisin tuntivalmentajana kahdessa göteborgilaisessa seurassa, Isdala Konståkningsklubbilla ja Kungsbacka Konståkningsklubbilla. Kahdessa seurassa valmentaminen on toiminut hyvin. Jenni arvostaa sitä, että saa tehdä töitä useiden valmentajien ja luistelijoiden kanssa. Hän on myös kiitollinen siitä, että kollegoina on huippuosaajia. Jennin vastuulla on 6–9-vuotiaiden ja 10–15-vuotiaiden ryhmät. Lisäksi hän avustaa vanhempien luistelijoiden harjoituksissa.

”Ei tarvitse olla maailmanmestari, jotta voi tulla hyväksi valmentajaksi.”

Tulevaisuudessa hän haluaa kehittyä valmentajana paremmaksi ja nähdä omia valmennettaviaan arvokisajäillä.

Jenni haluaa rohkaista nuoria valmentajia uskomaan omiin taitoihinsa.

– Ei tarvitse olla maailmanmestari, jotta voi tulla hyväksi valmentajaksi. Uralla tullutta menestystä tärkeämpää on, millainen persoonallisuus ihmisellä on, Jenni pohtii.

Artikkeli on syntynyt Suomen Taitoluisteluliiton Luistelijoiden työryhmän ehdotuksesta. Luistelijoiden työryhmän tehtävä on saada entisten ja nykyisten taitoluistelijoiden ääni kuuluviin sekä tuoda esiin erilaisia urheilijapolkuja.