”Voi kuinka mahtavan punaiset”, ajattelin viiden vanhana, kun kävin ensimmäisillä luistinostoksilla urheiluliikkeessä 1970-luvun lopulla. Heti ensimmäisellä luistelukoulutunnilla huomasin kuitenkin, että olin punaisine luistimineni erilainen kuin muut. Muilla ne olivat valkoiset. Muistan sen kiusallisen häpeän tunteen, kun yritin piilotella luistimiani ja itseäni kaukalon reunoille. Turhaan. Ne olivat punaiset ja sellaisina pysyivät. Tunsin vieraiden lasten katseet jaloissani. Onneksi jalkani kuitenkin kasvoivat tuohon aikaan nopeasti ja sain pian isosiskoni vanhat valkoiset luistimet, kuten monina vuosina tuon jälkeenkin. Muistan myös jäähallissa leijailevan pakkasilman voimakkaan tuoksun, joka tunkeutui sieraimiin jäälle astuessani. Tunnistan sen saman tuoksun joissakin jäähalleissa vielä tänäkin päivänä pystyen samalla helposti matkustamaan ajassa taaksepäin. Lahden jäähalli, jossa uraani aloittelin, oli varmasti tuohon aikaan yksi Suomen kylmimmistä paikoista. Varpaani palelivat aina.

Kun lapsena odottelin, että joku hakisi minut kotiin harjoituksista, oli yksi lempipuuhistani karkkipapereiden kerääminen katsomon alta. Noihin aikoihin katsomon alle saattoi sukeltaa muilta salaa ja löytää edellisillan jääkiekko-ottelun jälkeisiä aarteita. Minulle alkoikin jo kertyä ihan mukava nippu oransseja Lätkäliiga-karkkipapereita, kunnes eräänä päivänä kiukkuinen vahtimestari kielsi tiukkasävyisesti katsomovaellukseni. Tuosta hetkestä lähtien minulle kehittyi pelonsekainen vahtimestarikunnioitus. Erehdyinpä joskus laittamaan teräni jäälle liian aikaisin – jääkoneen vielä ajaessa kenttää ympäri. Ryöpytystähän siitäkin seurasi.

Vaiheikas, ikimuistoinen luistelu-urani kesti kaikkinensa 20 vuotta. Lapsuusaika, nuoruuden hauraat vuodet, varhaisaikuisuuden ensi askeleet; kaikkiin niihin liittyy luistimet ja jäähalli. Punaisilta luistimilta ponnistettiin yhdessä valmentajani Eeva-Liisa Uimosen kanssa Suomen mestaruuksiin, olympialaisiin, lukuisiin arvokilpailuihin ja muihin ainutlaatuisiin kokemuksiin. Pettymyksiä, hävittyjä kilpailuja ja kyyneleitä, mutta myös tarpeeksi onnistumisia, paljon iloa ja naurua. Sitä on urheilu, sitä on elämä. Olen edelleen kiitollinen kaikista niistä muistoista, vuosista ja ihmisistä, jotka kulkivat kanssani silloin yhtä matkaa. Moni kulkee edelleenkin. Urheilun – taitoluistelun – tarjoama koulu on ollut hyvä koulu. Monet siitä saadut opit seuraavat minua edelleen kaikkialle. Sen koulun opit ovat kasvattaneet juurensa paljon pintaa syvemmälle.

Ja mitä niihin punaisiin luistimiin tulee ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että on rikkautta olla erilainen. Juuri sellainen kuin on.

[divider] Minun luistimeni [/divider]
Minun luistimeni-vieraskynäpalstalla erilaiset ihmiset kertovat suhteestaan luistimiin.

Kirjoittaja, Mila Kajas-Virtanen on entinen olympiatason taitoluistelija. Kajas-Virtanen on nykyisin töissä Suomen Taitoluisteluliitossa markkinointi- ja viestintäpäällikkönä ja vastasi taitoluistelun MM2017-kisojen viestinnästä ja markkinoinnista.

Kuvassa oikealla.