Rauman Taitoluistelijoiden päävalmentaja Susanna Lotila-Malinen on vuoden kasvattajavalmentaja. Yli 30 vuoden kokemuksellaan hän korostaa, kuinka tärkeää valmentajan on löytää se kipinä, joka saa luistelijan syttymään lajiin. Yhtä ehdotonta on se sisäinen motivaatio, jonka vain luistelija löytää itsestään.

Vuodet ovat opettaneet valmentajan ymmärtämään, miten suuri vastuu hänellä  työssään on.  

– Olen valmentanut aina niin, että otan yksilön huomioon, luisteli hän sitten maajoukkueessa tai aluetasolla. Kaikki ovat samalla viivalla.  Kun luistelijat ovat valmiita tekemään töitä, opettelemaan ja oppimaan, tuen jokaista heistä, Susanna Lotila-Malinen painottaa.

Monipolvinen matka kasvatti

Susannasta tuntuu, että luistelu on ollut hänen mukanaan koko elämän. Matkaan on mahtunut monenlaisia kokemuksia. Ne ovat kasvattaneet hänet valmentajaksi, jolla on ymmärrystä myös epäonnistumisiin ja elämän alamäkiin.

Pikkuinen Susanna lähti luistelukouluun isosisko Satun perässä kotikaupungissaan Raumalla.

Perheessä kannustettiin urheiluun. Isä oli urheilumies, kiekkoilija ja jalkapalloilija, joka oli vahvasti mukana myös seuratyössä. Äiti taas piti huolta, että perusasiat olivat kunnossa ja ruoka ajallaan pöydässä. 

– Isä vei meitä urheilemaan ja oli mallina uralleni.

Sisartaan hän luonnehtii lahjakkuudeksi luistelussa. Hän oli itse arempi, eikä luistin lähtenyt liitoon yhtä helposti.

Pienellä paikkakunnalla ei ollut päätoimisia valmentajia. Kun joku lopetti luistelun, hänestä tuli valmentaja saman tien. 

Raumalainen Ulla Papp, silloinen Niemi,  oli lähtenyt luistelemaan Helsinkiin murrosiän kynnyksellä. Lopetettuaan kilpaluistelun hän kävi myös opettamassa raumalaisia. Pirkko Patja, silloinen Fagerström, oli myös isossa roolissa valmentajana ja myöhemmin Sari Dahl.

Välillä kävi myös vierailevia valmentajia, esimerkiksi Ragnar “Rankku” Wikström ja Leena Patero. 

Tehokas valmennus toi menestystä.

Susannankin ura lähti etenemään, ja sisu sai hänet oppimaan kaksoishypytkin. Kun valmentajaksi tuli Sari Dahl, alkoi tulla myös menestystä. 

– Tein kaiken mitä hän neuvoi ja ohjasi. Juostiin ja harjoiteltiin ja sain voimaa oppia hyppyjä lyhyessä ajassa. Oppiminen ruokki oppimista ja motivaatiota. Aloin silmuikäisenä menestyä kilpailuissa. 

”Oppiminen ruokki oppimista ja motivaatiota.”

Luistelu oli koko elämä. Sisarukset kävivät kesät liiton leireillä, sillä kiekkokauden päätyttyä keväisin ei Raumalla ollut enää jäätä. 

Susanna saavutti  noviisina SM-hopeaa (A-Kokelaat). 

– Olin neljätoista, kun sain mitalin. Samoihin aikoihin pääsin valioryhmään, joka vastaa nykyistä  maajoukkuetta.

Sisko oli jo ollut Liiton valmennusryhmässä vähän nuorempana.

Suuri suru vei syvälle

Sitten elämältä putosi pohja. Susanna oli lähtenyt koulusta aiemmin, koska hänen piti lähteä äidin ja isän kanssa ostamaan Turusta uudet luistimet. Kotona odotti äkkipysähdys. Isä oli menehtynyt yllättäen.

Menetys vaikutti tytön uraan. Hän jatkoi vielä taitoluistelua, mutta itsetunto ja mieli olivat maassa. 

– Ymmärsin, että äidillä menee luisteluuni paljon rahaa, vaikka talous olikin kunnossa. Vielä 16-vuotiaana mietin, mennäkö Kanadaan harjoitusleirille samassa ryhmässä kuin Mila Kajas, jonka kanssa olin ollut kansainvälisissäkin kisoissa Odessassa Ukrainassa.

”Lopettamisen jälkeen ’valmentaminen’ tuntui omalta tehtävältä.”

 – Aloin kuitenkin epäillä, tulisiko minusta huippuluistelijaa. Päätin perua lähdön, mutta jatkoin kilpauraani.

– SM-junioreiden SM-kilpailuissa olin lyhytohjelman ja kuvioiden jälkeen toinen, mutta vapaaohjelmalla putosin viidenneksi. Se oli romahdus omalla urallani. Halusin kuitenkin kokemuksen vielä naisten sarjassa. Pääsinkin SM-kisoihin ja sitten lopetin.

Valmennus tuntui heti seuraavalta omalta askeleelta. Susanna oli vetänyt luistelukouluja ja kehitysryhmiä jo 15-vuotiaana ja käynyt ohjaajakoulutuksia.

– Lopettamisen jälkeen “valmentaminen” tuntui omalta tehtävältä ja jatkoin ohjaustyötä ensin Raumalla.

Valmennusoppia etelän seuroista

Äiti “vaati”, että tyttären pitää löytää oikea ammatti esimerkiksi liikunnan parista. Susanna valmistui fysioterapeutiksi ja myöhemmin myös liikunnanohjaajaksi. Opiskeluaikana Helsingissä hän teki tuntitöitä valmentajana. 

– Kun valmistuin, Marja-Leena Salo pyysi minua jo valmentajaksi Järvenpäähän. Siitä alkoi ammattimainen valmennus vuonna 1993. Häneltä sain isot opit ja kokonaiskuvan valmennuksesta ja seuratoiminnasta.

”Silloin pohditutti, onko valmentaminen sittenkään pienen lapsen äidin työtä.”

Parin vuoden kuluttua Susanna siirtyi valmentamaan Helsingin Luistelijoihin. Noiden vuosien aikana syntyi myös esikoistytär.  

– Helsingin Luistelijoissa sain kosketuksen myös Suomen kärkiluistelijoiden valmennukseen, kun pääsin työskentelemään  kokeneiden valmentajien Tarja Sipilän, Svetlana Krykovan, Susanna Haaralan ja Oleg Nogumanovin kanssa.

Viisi vuotta päätoimista valmennusta pistivät kuitenkin miettimään, olisiko aika tehdä myös fysioterapeutin töitä.

– Toki tiesin, mitä työ on, sillä mieheni Jari (Malinen) on myös fysioterapeutti. Mietin, pitäisikö kuitenkin kokeilla sitäkin ammattia. Silloin pohditutti, onko valmentaminen sittenkään pienen lapsen äidin työtä.

Susanna sai liikunnanohjaaja-fysioterapeutin työn Kaunialan sotavammasairaalasta. Valmennus sai jäädä, sillä yhdenkin valmennustunnin vetäminen olisi vienyt takuuvarmasti takaisin jäälle useammaksi tunniksi. 

Syntyi toinen tytär, ja hetki kotona palautti hänet takaisin valmennukseen.

Koti-Rauma kutsui takaisin

Susanna oli tehnyt vuosien varrella ohjelmia raumalaisille luistelijoille. Kun seuran valmentaja lähti pois, Susannaa kysyttiin kotikaupunkiin.

Koska lapset eivät olleet koulussa, perhe myi asunnon Espoosta ja muutti Raumalle. Mies jäi vielä Helsinkiin opiskelemaan ja tekemään töitä. 

– Aloin alun sairastelun jälkeen viihtyä Raumalla, ja valmentaminen tuntui hienolta. Sitten sisko alkoi houkutella perhettämme takaisin pääkaupunkiseudulle. Heidän omakotitalonsa lähellä oli vapaita tontteja haettavana.

Perhe osti tontin, aviomies rakensi talon  ja edessä oli muutto Vantaalle.

Raumalla oli juuri saatu ensimmäinen SM-noviisien Suomen mestari, ja valmentaja oli lähdössä pois!

– Oli kauheaa sanoa, että muutamme pois. Mutta tuntui hienolta muuttaa uuteen taloon ja siskon naapuriin. Minut kysyttiin uudelleen Järvenpäähän. Omatkin lapset jo luistelivat.

Kului kaksi vuotta, ja nyt miestä soiteltiin Raumalle, sillä kaupungista puuttui OMT-fysioterapeutti.

Perhe muutti jälleen, ja Susanna on nyt valmentanut tiiviisti Raumalla yli 20 vuotta.

Monta vaikuttajaa valmennukseen

Miehensä rinnalla Susanna on päässyt tutustumaan myös muiden lajien huippu-urheiluun.

– Valmentajuuteeni on vaikuttanut myös triathlonia päälajinaan urheillut mieheni, joka on ollut jo seitsemissä olympialaisissa yleisurheilijoiden fysioterapeuttina.

– Jari on osannut auttaa myös luistelijoiden ongelmissa heti, kun niitä on ilmennyt. Tavoitteena tietysti on, että vaivat voidaan ehkäistä.

Susanna nostaa myös liikunnanopettajaksi valmistuneen sisaren tärkeäksi vaikuttajakseen valmentajan uralla. Koululiikunnan taitajana tämä on ollut mukana Susannan työssä. 

”Raumalla, jossa on lyhyet välimatkat, on kuitenkin helppo siirtyä harjoituspaikasta toiseen.”

Susannan on tärkeää antaa luistelijoille mahdollisuus muuhunkin harrastamiseen. Oman lajin harjoittelu on kuitenkin pyritty tekemään niin monipuoliseksi, ettei välttämättä tarvitse harrastaa muuta taitoluistelun ohella.

– Raumalla, jossa on lyhyet välimatkat, on kuitenkin helppo siirtyä harjoituspaikasta toiseen. Moni harrastaakin tanssia, balettia ja voimistelua, samoin musiikkia.

Aina on uutta opittavaa

Valmentaminen on luistelijoiden kasvattamista, ja Susannan mukaan myös itsensä kasvattamista. Tässä ei koskaan tule valmiiksi.

– On tärkeää tietää lajitekniikasta ja osa-alueista perusluistelusta esittämiseen, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat kyky vuorovaikutukseen ja taito tulla toimeen ihmisten kanssa.

”Jokainen meistä on ihminen. Jos ei tee virheitä, ei voi oppia.”

Perheet ovat isossa roolissa. Oma elämänkokemus on tuonut Susannalle avarakatseisuutta kohdata vaikeitakin tilanteita

– Kun perheessä tulee ongelmia, en heti ensimmäiseksi kauhistele, vaan katson eteenpäin, miten pystyn tukemaan lasta ja perhettä. Ei aina kaikki mene hyvin, ja jokainen meistä on ihminen. Jos ei tee virheitä, ei voi oppia.

Myös tapakasvatus kuuluu valmennukseen. Kiitos, hei ja anteeksi ovat sanoja, joista ei Raumalla luovuta.

– Eikä huitaisten heitettyä ONNEE  hyväksytä onnitteluksi. Kun onnitellaan sanotaan PALJON ONNEA .

Kun Susanna palkitsemisen jälkeen kohtasi ensimmäisen kerran luistelijat, nämä heittivät nauraen Onnee ja huikkasivat heti perään Paljon onnea!

Osaanko kasvattaa huomisessa?

– Arvostan palkintoa todella paljon, mutta samalla se muistutti isosta vastuusta valmennustyössä, koska kasvattamisessa on muutenkin iso vastuu. Mietityttää, miten osaan hoitaa kasvatusta vielä tulevinakin työvuosina, Susanna luonnehtii. 

Valmentajia on ollut syytettynä monenlaisista loukkauksista ja virheistä. Valmentajana Susanna pohtii usein, voiko olla työssään oma persoonansa ja viljellä vaikka huumoria. Vai pitääkö oma persoona piilottaa tiukan asiallisuuden taakse.

– On joka tapauksessa mietittävä tarkkaan, mitä puhuu, sillä kaikkea sanomista on mahdollista tulkita niin eri tavoin.