Isät kameroiden takana:
”On etuoikeus päästä lähelle joukkueita”
Muodostelmaluistelussa on yksi seurarajat ylittävä joukkue, valokuvaajat. Vapaaehtoiset linssivelhot tekevät pitkiä päiviä suurella sydämellä. Santtu Jaakkola ja Ville Levijärvi ovat kerryttäneet jo yli kymmenen vuotta muodostelmaluistelun valokuvaamisen parissa.
Valot eivät edes ehdi sammua Lahden Isku Areenalla, kun sosiaalinen media alkaa täyttyä valokuvista. Muodostelmaluistelun SM-sarjojen kilpailuviikonlopun ja kolmenkymmenenseitsemän muodostelmaluistelujoukkueen tunnelmia on jälleen tallentanut joukko vapaaehtoisia valokuvaajia.
Kultahihaisessa Helsinki Rockettes -takissaan hymyilevä Ville Levijärvi on yksi monista valokuvaavista muodostelmaluisteluvanhemmista.
– Valokuvasin paljon sekä erilaisia action-lajeja että luontoa jo ennen kuin päädyin tyttäreni myötä muodostelmamaailmaan, Ville sanoo.
– Käyttämäni kuvauskalusto onkin hankittu ensisijaisesti luontokuvauksen tarpeiden mukaan.
”Arvostan kuvissa ilmaisua ja tunnetta, en niinkään kisasuorituksen dokumentointia.”
Villen käsissä lepää Canon R7 -runko. Se on peilitön ja nopea. Luistelumaailmassa hänen luotto-objektiivinsa on Sigman 70-200 mm f2.8 sport -telezoom.
– Tällaisella kroppikennokameralla saan samalla linssillä kuvaan enemmän etäisyyttä verrattuna täyskennokameraan, Ville perustelee valintaansa.
Yhdessä kilpailussa tai tapahtumassa Ville arvioi ottavansa noin tuhat kuvaa, joten vuodessa kertyy pelkästään luistelukuvia helposti kymmenentuhatta.
– Arvostan kuvissa ilmaisua ja tunnetta, en niinkään kisasuorituksen dokumentointia, Ville sanoo.
Muodostelmaluistelukilpailuissa Ville ei lataa kuvia saman tien suoraan nettiin.
– Haluan katsoa ne ensin rauhassa läpi, valita parhaat ja käsitellä ne ennen julkaisua. Se on mielestäni tärkeää myös luistelijoille, että mitään epäedullisia kuvia ei julkaista, haluan että kaikilla on kuvista hyvä mieli, Ville perustelee.
Valokuvia myös valon nopeudella
Odottavan luistelijan aikajänne on kuitenkin nykyään kovin lyhyt, moni toivoo kuvien ilmestyvän sillä sekunnilla, kun ohjelma on päättynyt. Heitä hemmotteleekin Santtu Jaakkola, jonka usein löytää mustassa hupparissaan Villen viereltä kisajään laidalta. Myös Santtu on Canon-mies: tähän kauteen on lähdetty Canonin R5-täyskennorungolla, Canonin RF 70-200 mm f/2.8 -telezoomilla ja Sigman 120-300 mm -telezoomilla. Tekemisen tempo on hänellä reipas.
– Kun tytöt lähtee kiss & cry -kulmasta, niin kuvat on livenä, Santtu sanoo.
– Kuvaan ja lataan kuvat suoraan läppäriin sitä mukaa kun kuvaan, poistan kaatumiset ja muut, ehkä rajaan muutamaa parasta otosta, Santtu jatkaa.
Kummallakin isällä on takana yli kymmenen vuotta muodostelmaluistelun valokuvaamisen parissa. He tutustuivat toisiinsa jo tyttärien urien alkuvaiheessa Tikkurilan Taitoluisteluklubissa.
– Mun ensimmäinen kamera oli varmaan sellainen peruspokkarikamera, jolla sai silloisissa hallivaloissa karseita keltaisia kuvia, Ville muistelee.
– Joo, ne on niitä perunalla otettua kuvia, niitä mullakin on, Santtu komppaa.
Jäähallien valaistus on ledeihin siirtymisen myötä parantanut kuvaajien valaistusolosuhteita, samoin kamerat ovat menneet huikeasti eteenpäin.
– Plussaa on esimerkiksi se, että kuva näkyy etsimessä sellaisena kuin se tallentuu kameraan, Santtu sanoo.
Kalusto kasvaa ja silmä harjaantuu
Tyttärien edetessä luistelupoluillaan ovat isätkin edenneet valokuvaajina. Molempien kalusto on päivittynyt moneen kertaan vuosien varrella. Kameroilla on tekninen elinkaarensa, sillä digikameratkin kuluvat jokaisella laukauksella. Vaikka kalustohaaveita on aina, isät ovat yhtä mieltä siitä, että loppujen lopuksi kuvan tekee kuvaaja, ei kamera. Tärkein työkalu on kuvaajan aivot.
– Valokuvaus vaatii silmää ja ajoitusta, Santtu sanoo.
– Ja sommittelua, liikkeen ennakointia ja tyhjän tilan tietoista sijoittamista haluttuun kohtaan kuvassa, Ville sanoo.
Alkukausi on aina hankalampi, kun ohjelmat ovat uusia. Kauden mittaan alkaa hahmottaa, mitä missäkin kohti tapahtuu ja mistä saisi kiinnostavia kuvia. Joskus linssin läpi näkyy myös tuskaisia ilmeitä, epäonnistumisten ja virheiden jälkeen.
– Silloin usein jätän kuvaamatta, vaikka niistä saisi kyllä todella hienoja kuvia, Ville sanoo.
– Yleisemmällä tasolla tykkäisin siitä, että nämä säröt näkyisivät tässä kauniissa lajissa enemmän, haluaisin tuoda julki myös sitä ihan raakaa duunia, mitä kilpaurheilu on.
Isät kasvavat luistelijoiden lailla
Villen tytär Aava Levijärvi, 19, luistelee toista kauttaan Helsingin Taitoluisteluklubin Helsinki Rockettes -joukkueessa.
– Nuorempana vähän arvelutti, että joku mun perheestä tulee niin sisälle tähän mun omaan juttuun, muistelee Aava.
– Olin myös tosi tarkka siitä, että isä ei kuvaisi liikaa minua, vaan ennemminkin muuta joukkuetta.
”Kisaharkassa saatan katsoa, että onko iskä jo paikalla ja sit usein saan sieltä hymyn ja siitä tulee kiva tsemppi.”
Vuosien saatossa yhteistyö on hioutunut sujuvaksi: Aavasta on kasvanut huippu-urheilija ja Villestä joukkueen luottokuvaaja.
– Kisaharkassa saatan katsoa, että onko iskä jo paikalla ja sit usein saan sieltä hymyn ja siitä tulee kiva tsemppi. Mutta kisasuorituksessa on sitten täysin eri tilanne, silloin en katsele yhtään, että ketä on jäähallissa paikalla. Toki tiedän et iskä on siellä, Aava sanoo.
Joskus isä ja tytär katsovat etukäteen videoilta kisaohjelmassa olevia kuvauksellisesti kiinnostavia juttuja ja miettivät mille puolelle kannattaa sijoittua jään laidalla.
– Isä ottaa hyvin palautetta vastaan, Aava kiittelee.
Välillä isä on otettu luistimilla jäälle joukkueen kanssa ja kehitelty luovia kuvausideoita, myös videokuvauksen tiimoilta.
”Ehdottomasti vaikeinta on se, että elän aina niin siinä tunteessa.”
Kilpaurheilu on ennen kaikkea suurten tunteiden näyttämö, joten myös isät saavat jännittää kameroidensa takana. Joskus kamera on jopa laitettava suosiolla syrjään oman joukkueen vuorolla ja pyydettävä kaveria kuvaamaan.
– Ehdottomasti vaikeinta on se, että elän aina niin siinä tunteessa, mikä jäällä on, Ville kertoo.
Yhdessä jaetut hetket ja tunteet ovat kaikista kallisarvoisimpia sekä isälle että tyttärelle.
– Oli tietenkin tosi tärkeetä että iskä oli mukana kuvaamassa Nottinghamissa [keväällä 2020 junioreiden MM-kilpailut] ja sitten kun kaikki meni niin hyvin, oli aivan ihanaa, että isä pääsi kokemaan sen kaiken siinä lähempänä joukkuetta, Aava sanoo.
Kameran kanssa pääsee lähelle
Isän läsnäolo on tuttua myös Santun tyttärille. Sanni Jaakkola, 19, luistelee kolmatta kauttaan Helsingin Luistelijoiden Musketeers-joukkueessa ja Elli Jaakkola, 13, luistelee ensimmäistä kauttaan Tikkurilan Taitoluisteluklubin Ice Fantasy -joukkueessa.
– Uskon, että isä varmasti ymmärtää paremmin luistelua ja tätä kaikkea, kun on kuvaamisen myötä ollut niin lähellä niitä joukkueita, joissa olen luistellut, Sanni toteaa.
Santtu on käynyt kuvaamassa myös harjoituksissa, jolloin ohjelmat tulevat vähän tutummiksi. Alkukausi on aina kuitenkin joukkueeseen ja ohjelmiin tutustumista.
– Joskus ollaan pyydetty kuvaa jostain tietystä tilanteesta ja isä niitä hyvin toteuttaakin, Sanni kertoo.
Santtu on myös ollut kiinnostunut kuvankäsittelystä ja erilaisista kuvallisista kokeiluista.
– Yritän kuvata kuvia, joissa näkyisi koko joukkue. Teen esimerkiksi tein alkuasennoista panoraamakuvia yhdistämällä useamman kuvan, Santtu kertoo.
Tärkeitä hetkiä ovat olleet isälle ja tyttärelle esimerkiksi luistelut ensimmäistä kertaa kisakokoonpanossa ja tietenkin joukkueen onnistumiset.
– Etenkin jälkibileisiin kurkistaminen on etuoikeus, nähdä niin läheltä se onnellisuus ja riemu tytöissä tiukan työnteon jälkeen, Santtu sanoo.
Myös Elli ja hänen joukkueensa ovat saaneet tottua kamerarepun kanssa kulkevaan isään.
– On se kivaa, että isä kuvaa, Elli sanoo.
– Vaikka yleensä en varmaan edes huomaa että isä on siellä, mikä on ehkä ihan hyväkin.
Isän rauhallinen olemus ja joustavat työskentelytavat ovat auttaneet pitämään yksityiskohdista tarkat muodostelmaluistelijat tyytyväisinä.
– Mun mielestä isän kuvat on olleet ihan hyviä, että ihan hirveesti en ole joutunut palautetta antamaan, Elli kommentoi.
Santtu on vähentänyt muita töitä keskittyäkseen kuvaamiseen ammattimaisemmin. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluvat esimerkiksi kuvauspalvelut ulkojäillä ja valokuvanäyttely Helsingin aluemestaruuskilpailuiden yhteydessä tammikuussa 2023.
Kisaviikonloput ovat kuvaajilla täyteen ladattuja
Sekä Ville että Santtu ovat hankkineet kalustonsa ja oppinsa itse. He kannustavat kiinnostuneita rohkeasti harjoittelemaan valokuvaamista. Käytettynä saa hyviä kameroita, joilla voi ottaa tuntumaa. Hyvään alkuun pääsee, kun käyttää saman ajan valokuvauksen opetteluun kuin minkä tytär käyttää luisteluun.
– Kameran ohjekirja, valokuvauksen kursseja netissä, Ville aloittaa.
– Ja malttia ja hermoja, jatkaa Santtu.
Tekemästään työstä tai ottamistaan kuvista he eivät saa rahaa.
– Paras kiitos on se, että kuvia käytetään ja jos muistetaan vielä mainita kuvaaja ja tägätä somessa, niin ollaan pitkällä, Santtu sanoo.
– Joo, ja mulle riittää korvaukseksi mokkapala, Ville sanoo.
– Sarkkisen Milja on muuten sellaisen velkaa!
Kisapäivät kuluvat nopeasti kuvatessa, sillä kuvaaminen on intensiivistä. Silmien edestä pyörähtää päivän aikana satoja luistelijoita.
– Toisaalta se on myös hermolepoa, kun keskityn kuvaamiseen, niin muut asiat ja arkihuolet unohtuu, Santtu sanoo.
– Napsin noin 50–100 kuvaa per ohjelma.
Luistelijat tietävät hyvin, minkälainen on olo kisaviikonlopun jälkeen. Samankaltaisista vaikutuksista kertovat myös kuvaajaisät.
– Kun viikonloppuna ensin lauantaina kuvaa harjoitukset, käsittelee ne kuvat, kuvaa kisan, käsittelee ne kuvat ja tekee saman sunnuntaina, niin sitten maanantaina onkin välillä oikeissa töissä aika rapsakkana, Ville toteaa.
– Mutta eihän se ole harrastus eikä mikään, jos siihen ei mene kaikki aika ja raha, nauraa Santtu ja nostaa kallisarvoisen kamerarepun selkäänsä.
Santtu Jaakkola: sjphotos.kuvat.fi / @sj.p.h.o.t.o.s
Ville Levijärvi: vplevijarvi.kuvat.fi / @vp_levijarvi
