Tänään 60 vuotta täyttävä taitoluisteluvalmentaja Sirkka Kaipio on viettänyt jäällä lähes koko elämänsä. Oma kilpaura alkoi menestyksekkäästi 6-vuotiaana, ja valmentaminen alkoi kiehtoa Kaipiota jo teini-ikäisenä. Ura taitoluistelua harrastavien lasten ja nuorten sekä kansainvälisten huippuluistelijoiden luotsaajana on kestänyt jo 45 vuotta.

Sirkka Kaipion ensimmäinen kosketus jäähän tapahtui 3-vuotiaana Eläintarhan urheilukentällä, kun hän sai jalkaansa talvikenkien pohjiin nahkalenksuilla sidotut kaksiteräiset luistimet. Lapsuudenperhe, johon kuului vanhempien lisäksi isosisko ja pikkuveli, seurasi aktiivisesti urheilua televisiosta ja ihaili jäällä kimaltelevia pukuja ja suuria nutturoita.

– Vanhemmat päättivät, että taitoluistelu on ihanaa, ja sysäsivät meidät kaikki sisarukset jäälle, Sirkka Kaipio muistelee.

”Joku oli päättänyt, että minä olin nuori, näppärä ja lahjakas.”

Tavoitteellinen harjoittelu alkoi pari vuotta myöhemmin. Helsingin jäähallin valmistuttua vuoden 1966 lokakuussa Kaipio oli ensimmäinen jäälle astunut taitoluistelija. Suomalaisen taitoluistelun uranuurtaja Jane Erkko oli rekrytoinut itävaltalaisen Rudolf Zettelmanin luotsaamaan pieniä luistelijanalkuja, ja 6-vuotias Sirkka pääsi ammattivalmentajan oppiin erään toisen suomalaisen taitoluisteluhistorian merkkihenkilön, Kristiina Wegeliuksen, kanssa. Kaipio edistyi vauhdikkaasti, ja häntä kilpailutettiin itseään vanhempien sarjoissa.

– Joku oli päättänyt, että minä olin nuori, näppärä ja lahjakas. Minulla oli nopeat jalat pienessä pepussa kiinni.

Ensimmäiseen kilpailuunsa nuori luistelija valmistautui harjoittelemalla ohjelmaansa keittiön lattialla. Itse kisassa hän luisteli kentän keskialueella ympyrää ja teki kaiken, minkä muisti. Voitto tuli kotiin ja palkinnoksi laku. Myöhemmin hän ansioitui erityisesti kuvioluistelussa ja saavutti muun muassa Pohjoismaiden kuviomestaruuden. Junioritasolla taskussa on myös SM-mitali. Kaipio ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin vaikeissa teknisissä elementeissä kuin kuvioluistelussa. Kun seuratoveri Wegelius jatkoi kilpauraansa ja edusti Suomea arvokisoissa koko 1970- ja 80-lukujen vaihteen, Kaipio suuntautui valmentamiseen.

Tuittupäästä ammattivalmentajaksi

Valmentajanura käynnistyi äitiyslomansijaisuudella Helsingin Taitoluisteluklubissa Jane Erkon pyytämänä vuonna 1976. Pesti päättyi kuitenkin nopeasti, sillä 15-vuotiaan sijaisen eväät – lämmin juustosämpylä ja päärynälimonadi – eivät miellyttäneet Erkkoa.

– Olin Jane Erkolle se pikku-Sirkka. Hän tuli sanomaan hyvin painokkaasti, että sinä et muuten tällaisia välipaloja täällä syö. Minulla meni herne nenään, pakkasin kimpsut ja kampsut ja sanoin, että tämä oli tässä.

Ura jatkui parin vuoden jaksolla Tikkurilassa, minkä jälkeen Mäkelänrinteen lukiosta ylioppilaaksi kirjoittaneen Kaipion haaveena oli opiskella saksankielen simultaanitulkiksi. Oma elanto piti kuitenkin ansaita ja opinnoille ei ollut aikaa. Kaipio ehti myydä vuoden ajan pullaa Fazerin konditoriassa, kunnes vuonna 1981 valmistui Myyrmäen jäähalli ja Etelä-Vantaan Taitoluisteluseura perustetiin. 20-vuotias Kaipio sai vakituisen pestin uudesta seurasta.

– Nuoren ihmisen elämässä oli käänteentekevää, että Tuula Kynnös, joka toimi sittemmin seuran pitkäaikaisena  puheenjohtajana, uskoi niin vahvasti siihen, että voisin olla valmentaja. Siitä syntyi sellainen alun valtava draivi, puhti ja puhuri.

Kaipio muistelee lämöllä myös Kynnöksen tapaa huomioida valmentajia menestyksen hetkellä.

– Tulimme ensimmäisten suomenmestaruusmitalien voittamisen jälkeen Anuliisan (Uotila) kanssa pimeään valmentajien pukukoppiin. Laitoimme valot päälle ja Tuula Kynnös seisoi siellä kädessään hopeinen tarjotin, jossa oli käsinkudottu pitsiliina ja samppanjalasit. Tällaiset ihanat asia siivittivät uralla eteenpäin.

Seuraavat 16 vuotta Sirkka Kaipio työskenteli Anuliisa Uotilan rinnalla Vantaalla. Hän suoritti Suomen Taitoluisteluliiton A-valmentajan opinnot ja myöhemmin ISU-Developement-koulutuksen sekä lukuisia valmennustyötä tukevia kursseja. Kokeneemmalta kollegalta oppiminen muodostui kuitenkin uran kannalta merkittävimmäksi opintieksi, ja halu valmentaa vei lopullisesti mennessään.

Tunnelma ratkaisee

Kaipion valmennettavat ovat saavuttaneet lukuisia Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuksia sekä arvokilpailupaikkoja. Tunnetuimpia hänen luotsaamiaan tähtiä ovat olleet Markus Leminen, Alisa Drei ja Ari-Pekka Nurmenkari sekä edelleen aktiiviuralla olevat Emmi Peltonen ja Roman Galay. Peltosen kanssa osallistuminen Pyeongchangin talviolympialaisiin vuonna 2018 on ollut yksi uran tähtihetkiä.

Ympäri maailmaa suuntautuvilla kisamatkoilla on tapahtunut niin upeita onnistumisia kuin jään ulkopuolisia kommelluksia. Välillä ollaan oltu ilman syömiskelpoista ruokaa, pidetty serviettiin kirjoitettuja puheita ex tempore Pohjois-Korean urheiluministerille ja kerran hotellihuoneessa odotti oma lakeija. Yhdellä matkalla Kaipio eksyi kisahotellissa järjestettyyn Yhdysvaltain varapresidentin yksityistilaisuuteen.

– Siellä oli kultalamee-coctailpukuja, hemaisevan kauniita naisia. Minä tulin jäähallilta, repäisin jonkun oven auki ja jouduin siihen saliin. Niissä Suomen joukkueen kiiltävissä Addu-verkkareissa! Puikkelehdin seiniä pitkin, ihmiset katsoivat. Olin aivan eksyksissä ja ajattelin, etten ikinä selviä tästä.

Yhtenä huippuhetkenä Kaipio muistelee nuoren Markus Lemisen onnistunutta MM-kilpailua Birminghamissa vuonna 1995.

– Jäin aina ohjelman ajaksi verhojen taakse jännittämään ja seurasin kisaa monitorista. Viereeni tuli nyt jo edesmennyt jenkkivalmentajalegenda Carlo Fassi. Markus teki täydellisen ohjelman. Sen päätyttyä Fassi kääntyi minuun päin, puristi kättäni ja sanoi: well done!

Tähtien ohella Kaipio on valmentanut koko uransa ajan eritasoisia luistelijoita. Työpäivän aikana saatetaan siirtyä kolmoisakselin hiomisesta valssihypyn harjoitteluun. Parasta valmentamisessa on yhdessä tekeminen ja mahdollisuus viedä jokaisen luistelijan henkilökohtaisia taitoja eteenpäin.

– Jokaisessa ryhmässä ja ikäluokassa tunnelma on se, mikä vie eteenpäin omaa intoa. Aina ei ole kyse teknisistä asioista. Yksi pieni tyttö sanoi vastikään minulle, että Sirkka kun sinun kanssasi on niin ihana olla!

Kyseinen tytön lämpimän kokemuksen jakaa myös moni muu hänen valmennettavansa. Entinen oppilas ja kollega Alisa Drei luonnehtii työtoveriaan:

– Sirkka on kaikessa paras: paras valmentaja, paras tukija, paras työkaveri. Jäällä Sirkka on tiukka ja vaativa, mutta samalla empaattinen ja ymmärtäväinen. Taitoluistelu on Sirkalle koko elämä. Omalla esimerkillään hän kannustaa ja motivoi sekä luistelijoita että kollegojaan.

Pietarissa parhaillaan opiskeleva Kaipion vastuuvalmennettava Roman Galay korostaa valmentaja-valmennettavasuhteen monipuolisuutta:

– Sirkka on ammattilainen ja samanaikaisesti ystäväni. Sirkassa on parasta hänen valmennustyylinsä. Hän on ihana ihminen ja hänen kanssaan voi jutella kaikista asioista avoimesti.

Kaiken muuttuessa ytimessä säilyy kohtaaminen

Sirkka Kaipio summaa taitoluistelun lajina muuttuneen kuvioluistelun ajoista valtavasti ja kertoo teknisen osaamisen perässä pysymisen vaativan jatkuvaa itsensä kehittämistä. Kansainvälisen menestyksen saavuttamisen pienissä luistelumaissa hän näkee haasteellisena, kun urheilijoille ei kyetä tarjoamaan samanlaisia olosuhteita kuin huippumaissa.

– Kun lapset käyvät koulussa, niukkaa jäätä jaetaan kovilla maksuilla ja valmentajat ovat seuratyöntekijöitä, niin mahdollisuudet teknisiin huippusuorituksiin ovat vähäisemmät. Mutta niitä kuitenkin on!

”Toivoisin paluuta inhimilliseen, alkuperäiseen taitoluisteluun.”

Tulevaisuudessa Kaipio haluaisi nähdä jäällä Carolina Kostnerin kaltaisia taiteilijoita, vaikka hän ei usko teknisen vaikeustason painottamisen hälvenemiseen.

– Toivoisin paluuta inhimilliseen, alkuperäiseen taitoluisteluun, jossa luistelun liike, terän käyttö, taiteellisuus, esteettisyys, koreografian mielenkiintoisuus ja luistelun monimuotoisuus nivoutuisivat paremmin yhteen suoritettavien elementtien kanssa.

Muutoksesta huolimatta valmentajuuden ydin on kuitenkin sama: lasten kohtaaminen! Ja tilatkin ovat samat kuin 45 vuotta sitten, Sirkka Kaipio nauraa.