Irmeli Hännikäinen innostui luistelusta jo pikkulapsena. Nyt 91-vuotiaana hän on yhä tuttu näky lapsenlapsenlapsensa kannustusjoukoissa. Luistelu lumosi Irmelin jo ennen kuin Suomi joutui sotaan, ja sama taika tuo hänet yhä kisakatsomoon aina tilaisuuden tullen.

Kuopion kasarmilla, jossa Irmeli lapsena asui, kaikki lapset luistelivat ja hiihtivät. Puijolla hypättiin mäkeä jo tuolloin ja Kuopio oli leimallisesti talviurheilukaupunki. Liikkeelle lähdettiin ”nurmeksilla”. Irtoterät kiinnitettiin monon kannassa olleeseen reikään ja rei’itettyyn metallilevyyn. Monon kärki kiinnitettiin paikoilleen ruuvaamalla kiristysruuvia, jonka vääntämiseen tarkoitettu työkalu roikkui usein luistelevien lasten kaulassa. Näilläkin välineillä pikku-Irmeli yritti kovasti tehdä temppuja, vaikkei terässä ollut minkäänlaista kaarevuutta tai uraa.

– Siihen aikaan puhuttiin kaunoluistelusta ja jo viisivuotiaana ihailin lajia kovasti. En irrottanut nurmeksia monoista jäälle mennessäni tai sieltä tullessani, vaan kannoin luistimiani ylpeänä nauhoista olalla roikottaen, jotta muutkin luulisivat niitä oikeiksi kaunoluistimiksi, Irmeli muistelee huvittuneena.  

Haave kaunoluistimista toteutui

Luistelua voitiin 1930- ja 1940-luvuilla harrastaa vain ulkona ja talviaikaan. Jäitä kyllä hoidettiin ja kaunoluistelua varten esiintymisalue rajattiin naruilla. Irmelin harras haave oikeista kaunoluistimista toteutui hänen lähestyessään kymmentä ikävuotta. Ne saatiin hankittua käytettyinä tutuntuttujen kautta Ruotsista.

Alkuun terien piikit tuntuivat hankalilta, mutta sinnikäs luistelijanalku ei antanut periksi ja 10-vuotiaana hän jo pääsikin kilpailemaan paikallisissa sarjoissa.

– Sota oli meille lapsille jossakin kaukana, eikä se haitannut keskittymistä ihanaan luisteluun. Tietenkin materiaalipula näkyi varusteissa, Irmeli kuvailee 80 vuoden takaista tilannetta.

”Suuri idolini oli kolminkertainen olympiamitalisti, norjalainen Sonja Henie.”

Luistimet olivat nykyisiä pitkävartisempia ja ne ulottuivat pohkeeseen. Luistelupuku ommeltiin tuttujen kautta ”tiskin alta” hankitusta vuorisilkistä kangasta säästellen.

Sukkanauhat näkyivät pikkuruisen helman alta, joten ”pässinpökkimästä” kudottiin pitkät sukat ja ne ommeltiin yhteen samanväristen villahousujen kanssa, etteivät nauhat vilkkuneet.

– Koko komeus päälle ja primadonna hyvin lyhyessä puvussaan oli valmis, vannoutunut luistelufani nauraa hersyvästi.

Elinikäinen innostus lajiin

Kuopiossa oli tuohon aikaan vain vähän luistelijoita ja Irmeli toteaa vaatimattomasti, että palkintoja oli helppo saada. Hän kuitenkin paljastaa kilpaurheilijan luonteensa, kun muistelee aina avanneensa Savo-lehden erityisen tyytyväisenä silloin, kun Irmeli Majavan nimi komeili urheilusivuilla ykkössijalla. Kun Irmeli oli 13-vuotias, perhe muutti Ylämyllyn varuskuntaan lähelle Joensuuta. Kuopion luisteluseura järjesti hänelle läksiäiset ja antoi muistoksi hopealusikan. Tuossa vaiheessa Irmelin luisteluharrastus jäi muutamaksi vuodeksi lammen jäällä tapahtuneen omatoimisen harjoittelun varaan, koska Ylämyllyllä ei ollut luistinratoja. Onneksi esikuvia saattoi seurata ja heidän matkimistaan nuori Irmeli rakasti.

– Suuri idolini oli kolminkertainen olympiamitalisti, norjalainen Sonja Henie. Hän oli upea! Katsoin elokuvia, joissa hän esiintyi, ja jäällä kuvittelin olevani yhtä taitava kuin Sonja, Irmeli huokaa.

Opiskellessaan Helsingin yliopiston voimistelulaitoksessa liikunnanopettajaksi, Irmeli tarvitsi rahaa. Sitä hän sai pitämällä luistelukouluja ja valmentamalla paikallisseurojen luistelijoita Kalliossa, Lauttasaaressa ja Suomenlinnassa kolmen talven ajan. Opetettavia asioita olivat muun muassa kuvioluistelu, piruetit ja hypyt.

– Erityisesti muistan Suomenlinnan harjoitukset. Niihin käveltiin jäätietä pitkin ja oli todella kylmä. Luistimet vedettiin perillä jalkaan lämmittämättömässä kopissa. Paluumatkalla pimeässä piti olla tarkkana, että pysyi havuilla reunustetulla kulkuväylällä, Irmeli kertoo.

Valmistuttuaan Irmeli oli 15 vuoden ajan opettajana Riihimäen tyttölyseossa. Noina vuosina hän opetti luistelua koululaisille. Sen Irmeli joutuu myöntäämään, että oman tyttären innostamisessa lempilajin pariin hän epäonnistui.

– Nuukuuksissani ostin hänen punaisiin luistimiinsa niin paljon kasvunvaraa, ettei hänen jalkansa ikinä kasvanut niin suureksi. Luistelun täytyi olla todella hankalaa ja niin omena ajautui kauas puusta, Irmeli paljastaa ilkikurisesti hymyillen.

Esteetikko nauttii

Mikä luistelussa sitten on Irmelin mielestä niin kiehtovaa?

– Laji on todella maaginen! On upeaa, kuinka luistelijat suorastaan vastustavat painovoimaa. He liukuvat, lentävät ja irtoavat jäästä, Irmeli pohdiskelee ja kertoo asettuvansa television ääreen aina, kun tarjolla on taitoluistelukilpailut.

Irmelin mielestä taitoluistelua ei koskaan voida esittää liikaa. Hän eläytyy täysillä suorituksiin, ponnistaa ja hyppää luistelijoiden mukana ja pelkää heidän onnistumisensa puolesta, kun huikeimmat temput muistuttavat nykyään jo akrobatiaa.

Uskomatonta kyllä, vielä liki 90-vuotiaanakin Irmeli löysi uuden tulokulman rakkaaseen lajiin. Vuonna 2021 hänen lapsenlapsenlapsensa liittyessä Helsingfors Skridskoklubbin tulokasjoukkueen Team Miniquen riveihin Irmelistä tuli yksi suvun innokkaimmista kisakatsomoissa kannustajista.

”Katsomossa kiinnitän huomiota moniin asioihin. Perusluistelutaidon ja hyvän olkalinjan erotan heti.”

Hän hämmästelee, kuinka hienoa muodostelmaluistelu on, ja sanoo suurella elämänviisaudella arvostavansa niitä taitoja, joita lapset harrastuksesta saavat: yhdessä tekemistä ja tavoitteisiin pyrkimistä, kykyä iloita onnistumisista ja käsitellä pettymyksiä sekä tietenkin niitä pienen harrastajan jo 1930-luvulla kokeilemia luistelutemppuja.

– Katsomossa kiinnitän huomiota moniin asioihin. Perusluistelutaidon ja hyvän olkalinjan erotan heti. Sitä katson myös, kuinka musiikkia tulkitaan kehonkielellä, entinen liikunnanopettaja ja aina myös tanssia rakastanut Irmeli luettelee ja muistuttaa, että perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta niiden päälle voi rakentaa vaikeampaa.

Irmeliä kuunnellessaan ei voi kuin ihmetellä hänen taitoaan oppia uutta ja imeä tietoa itseensä. Kun liikunnanopettajan töitä ei Helsingistä löytynyt perheen muutettua sinne Riihimäen vuosien jälkeen, Irmeli haki yliopistoon ja heittäytyi täydellä palolla valtiotieteiden maailmaan. Seurasi ura assistenttina ja tutkijana sekä suomalaisia sotaveteraaneja käsitellyt tohtorin väitöskirja. Viisi vuotta ennen eläkkeelle siirtymistään Irmeli ryhtyi vielä hoitamaan sosiaalityön professuuria. Liikuntaa Irmeli ei kuitenkaan harrastuksena ole koskaan jättänyt.

– Viimeiset piruettini ja hyppyni esitin lähipiirille mökkipihan jäällä 80-vuotiaana. Suunnilleen samanikäisenä myös naamioiduin ja pääsin yllättämään koko juhlaväen itämaisella tanssiesitykselläni vävyni 60-vuotisjuhlissa, Irmeli juttelee hurmaavaan tyyliinsä.