Riskitemput pannaan?
Tarvitsevatko miesluistelijat mieletöntä neloishyppyjen määrää tai pariluistelijat entistä vaikeampia nostoja ja huimia neloisheittohyppyjä, jos niiden hintana ovat vakavat vammautumiset tai urheilu-uran jälkeinen kipuinen loppuelämä? Kansainvälisen luisteluliiton lääketieteen asiantuntija Sanda Dubravčić-Šimunjak haastaa lajin tuntemaan vastuunsa urheilijoiden terveydestä.
Kansainvälisellä luisteluliitolla ISUlla on oma lääketieteellinen komissio, joka tekee koko ajan merkittävää tutkimus- ja raportointityötä. Komission arvovaltaisimpia jäseniä on kroatialainen Sanda Dubravčić-Šimunjak. Hän on myös perin suorapuheinen.
– Olen taitoluistelijana aikanani saanut lajilta paljon, sekä paljon hyvää että totta kai kolhujakin. Olen nyt 52-vuotias ja terve, mitä nyt pieniä vanhuuden kremppoja alkaa hiljakseen näkyä. Minä kysyn jokaiselta nykyisen taitoluistelun parissa olevalta: ”Ovatko nykyiset urheilijamme terveitä, vammattomia ja kivuttomia yli 50-vuotiaina?” Minä en usko siihen. Pelkään, että he syövät kipulääkkeitä joka päivä.
Sanda Dubravčić-Šimunjak vietti MM-kisaviikon Helsingissä. Muiden töidensä ohella hän esiintyi valmentajille suunnatussa urheilulääketieteen seminaarissa ja kertoi ISU:n tekemistä ja keräämistä tutkimustuloksista. Ne ovat synkkää faktaa.
2000-luvun alkuvuosina tehtiin paljon tutkimuksia taitoluistelijoiden terveydentilasta. Erityisen iso haastattelututkimus tehtiin vuonna 2003. Vuosiluku on Dubravčić-Šimunjakin mukaan merkittävä. Silloin siirryttiin uuteen arviointijärjestelmään ja sen myötä uusiin kilpailusääntöihin.
– Jo vuonna 2003 havaittiin paljon ongelmia, erityisesti rasitusvammoja. Tuolloin niistä suurin osa oli yksinluistelijoilla. Myöhemmin, kun tilannetta on seurattu, rasitusvammat ovat koko ajan nousseet rajusti, eivätkä ainoastaan yksinluistelijoilla vaan kaikissa lajeissa.
Yksi syistä on yksinkertaisesti se, että saavuttaakseen haluamansa vaikeustasot taitoluistelijat joutuvat käyttämään huomattavasti enemmän aikaa hyppyjen, heittojen, nostojen, piruettien, askelsarjojen ja yhdistävien liikkeiden harjoitteluun niin jäällä kuin jään ulkopuolellakin.
Tätäkö me lajiltamme haluamme?
– Ero on helppo tajuta, jos ajatellaan vaikkapa sitä, että legendaarisella Oksana Bajulilla oli vuonna 1994 olympiakultaa voittaessaan pirueteissa viisi kierrosta. Nykypäivän luistelijalla tulee olla 6/10 kierrosta, monta asennon ja kaaren vaihdosta, jotta hänen piruettinsa yltäisi vaikeustasolle neljä.
Eivätkä ainoastaan yksittäiset elementit ole muuttuneet, koko ohjelma on muuttunut.
– Ennen luistelijoilla oli mahdollisuus sijoittaa ohjelmiinsa hengähdystaukoja, ja esimerkiksi hyppyihin valmistautumiseen käytettiin paljon nykyistä enemmän aikaa. Nyt koko ohjelma vietävä läpi maksimaalisesti suoriutuen. Askelsarja, vanha ”lepotauko”, on fyysisesti rankka ja kehoa kauttaaltaan kuluttava osa ohjelmaa.
Muutos näkyy tutkimustiedoissa.
– Vuoden 2003 tutkimuksessa 13,1 prosenttia juniori-ikäisistä yksinluistelijatytöistä ilmoitti selkäongelmista. Nyt samassa ikäryhmässä prosenttiluku oli viimeisimmässä tutkimuksessa 41,2.
Luvut eivät kasva ainoastaan rasitusvammoissa, vaan myös akuutteja vammoja raportoidaan kaikista lajeista yhä enemmän. Esimerkiksi jäätanssissa vuoden 2003 tutkimuksessa akuutteja vammoja kirjattiin vain todella pieneltä osalta luistelijoita, viimeisimmässä seurannassa lähes puolet seniori-ikäisistä jäätanssijoista oli loukkaantunut viimeisten kausiensa aikana.
Muodostelmaluistelu on tällä hetkellä lajeista vammojen suhteen huonoiten seurattu ja raportoitu.
– Ehkä jo ensi vuonna Tukholman MM-kisojen yhteydessä, viimeistään seuraavana vuonna Helsingissä teemme perusteellisen seurannan saadaksemme tarkempaa tietoa, Sanda Dubravčić-Šimunjak kertoo.
Hänen mukaansa luvut tuskin ovat kauniita.
– Erityisesti nostot, jotka muodostelmassakin vaikeutuvat koko ajan, huolestuttavat minua. Kuten hyvin tiedetään, muodostelmaluistelussa taso joukkueiden ja maiden välillä on hyvin vaihteleva. Kun myös joukkueet, joilla taitotaso on selvästi alhaisempi kuin maailman huipuilla, joutuvat tasoja saadakseen yrittämään vaikeita nostoja, syntyy vaaratilanteita.
Dubravčić-Šimunjakin mukaan olisi uskallettava sanoa EI.
– Miesten yksinluistelussa neloishyppyjen lisääntyminen on huolestuttavaa. Minusta niille pitäisi määrätä raja ihan urheilijan turvaksi. Pariluistelun neloisheitot ovat suoraan sanoen kaistapäisiä. Samoin nostot ovat jo niin vaikeita, että niissä kaikki järkevät riskirajat ylittyvät. Biellmann ja vastaavat pakottavat kehon taipumaan epäterveesti. Tätäkö me lajiltamme haluamme?
Sanda Dubravčić-Šimunjak tietää vallan hyvin, että päätökset tehdään aivan muualla kuin lääkäreiden keskuudessa.
– Mutta jos me ISUn lääketieteen komissiossa pystymme keräämään riittävästi vankkaa faktaa, niin teknisten komiteoiden kuin laajemminkin koko lajin on pakko kuunnella meitä.
Luistinkenkä uusiksi?
Eräs mielenkiintoinen osa ISUn lääketieteellisen komission viime vuosien työtä on ollut paneutuminen taitoluistelijan työvälineeseen, luistinkenkään.
– Laji on kehittynyt aivan uudeksi, mutta taitoluistelijat käyttävät edelleen perusasioiltaan samaa luistinkenkää kuin aiemminkin. Erityisesti sen nilkkaosa on lajin kehitykseen verrattuna ongelmallinen.
ISUn lääketieteellisen komissio on jo pilottiprojektina tutkinut mahdollisuuksia kehittää luistenkenkä, jossa nilkkaosa voisi eräänlaisella saranasysteemillä varustettuna tarjota mahdollisuuden taipumiseen tarvittaessa.
– Kolmois- ja neloishypyt vaativat kengältä aivan muuta kuin mitä nykykenkä tarjoaa. Se näkyy mielestäni myös tutkimustuloksissa. Lähes puolet luistelijoista raportoi taannoin tekemässämme tutkimuksessa kenkään liittyvistä ongelmista tai jopa vammoista. Todella huolestuttavaa mielestäni on sekin tieto, että reilu neljännes luistelijoista käyttää nykyisin luistimissaan erilaisia tukia. Minä kysyn: ”Miksi”.
teksti Kaisa Viitanen | kuvat Elina Paasonen
Taitoluistelu-lehti 3/2017