Suomen Taitoluisteluliiton seuratoiminnan kehittäjä Sanna Vuorisen sydämeen on piirtynyt luistimen kuva. Neljän lapsen äiti on löytänyt elämälleen suunnan seuratoiminnan kautta. 

”Olin lapsena ujo ja epävarma itsestäni. Minulla oli paljon haaveita ja ideoita, mutta ajattelin olevani huono kaikessa. Aloitin 7-vuotiaana parhaan ystäväni kanssa kortteliluistelukoulun Kuopiossa ulkojäillä. Ystäväni eteni sieltä nopeasti mukaan luisteluharrastuksen pariin jäähallille, minä en uskaltanut. Minulla oli rumat ja huonokuntoiset luistimet, nilkat taittuivat sisäänpäin.

”Ensimmäiset muodostelmaluistelukilpailut olivat käännekohta, kun ymmärsin joukkuelajin hienouden ja yhteisöllisyyden.”

Luistelu oli kuitenkin vienyt sydämeni ja olin salaa tyytyväinen, että ystäväni toi kaikki parhaat oppinsa harkkojen jälkeen minulle ulkojäille. Siellä uskalsin kokeilla mitä vaan. Iltaisin, kun muut jo olivat menneet sisälle, palasin rivitaloyhtiömme isolle parkkipaikalle ja hypin kaikki tietämäni hypyt kuivaharjoitteluna. Hypin ja hypin, väsymättä. Hyppään edelleen unissani erittäin lennokkaita ja ilmavia akseleita.

Joitakin vuosia myöhemmin uskaltauduin mukaan seuratoimintaan. Etenin nopeasti ulkojäillä opittujen taitojen turvin, mutta haaveeni kilpailevasta yksinluistelijasta eivät enää toteutuneet. Tein kaikkeni ollakseni yhtä hyvä kuin kilparyhmäläiset. En kuitenkaan löytänyt väylää enää kilpailijaksi, ikääkin oli jo 10 vuotta. Pääsin mukaan näytösryhmään. Esiinnyimme näytöksissä tai muissa tilaisuuksissa. Se oli ihanaa!

Ystäväni luisteli kilparyhmässä ja kuljimme joskus samalla kyydillä kotiin. Notkuin jään reunalla katsomassa heidän harjoituksiaan, kunnes eräänä päivänä heidän valmentajansa pyysi minut mukaan jäälle. Hän varmasti näki sen palon, joka sisälläni roihusi. Hän otti minut jäälle harjoittelemaan omatoimisesti. Siellä harjoittelin muiden mukana muun muassa lempihyppyäni kaksoisrittiä ja nautin. Osa haaveestani siis toteutui tämän viisaan valmentajan kautta. Samanlaista kaukonäköisyyttä ja joustavuutta toivoisi näkevänsä myös tänä päivänä, sillä tämä kaunis ele saattoi olla yksi syy siihen, että olen päätynyt viettämään koko elämäni seuramaailmassa taitoluistelun parissa. 

Luistelijan polkuni kulki yksärihaaveiden kautta kilpailevaksi muodostelmaluistelijaksi, kun minua pyydettiin SM-juniorijoukkue Michellen riveihin. 

Olin varmasti ensimmäisenä vuonna kaikkien aikojen kamalin joukkuekaveri. Kun valmentaja kertoi ohjeitaan, minä hypin ja pyörin piruetteja. Koska se oli paljon hauskempaa. Ensimmäiset muodostelmaluistelukilpailut olivat käännekohta, kun ymmärsin joukkuelajin hienouden ja yhteisöllisyyden.

Elämä toi eteeni myös haasteita. Jouduin sairaalaan muutamaksi viikoksi yläasteikäisenä. Makasin 15-vuotiaana aikuisten sisätautiosastolla ja mieleni oli synkkä. Pelkäsin, etten pystyisi jatkamaan luistelua tai saamaan lapsia. Lääkäri huomasi pahan oloni ja ehdotti, että lähtisin sairaalasta päivittäin iltalomalle. Lähdin ja menin istumaan illaksi jäähallille. Sittemmin lapsia siunaantui neljä ja luistelu on kulkenut mukana läpi elämän. Harrastaminen ja joukkoon kuuluminen voivat olla myös terapeuttista.” 

Taitoluistelun tulevaisuus puhuttaa 

Luistelukoululaisten määrät ovat olleet laskussa jo joitakin vuosia. Media haluaa mielellään nostaa esiin lajin negatiivisen puolen eli korkeat kustannukset, suuren vammautumisprosentin ja harjoittelun suuren määrän. 

– Tosiasiassa kustannukset ovat samaa luokkaa kuin monessa muussa lajissa, jos laji pysyy harrastuksena. Kilpaurheilu maksaa joka lajissa enemmän. Ongelmana on, ettei seuroilla ole resursseja järjestää ihan kaikkea. Parasta olisikin, jos seurat tekisivät selkeitä linjanvetoja siitä, ovatko ne harraste- vai kilpaseuroja. Hyvällä yhteistyöllä harrasteseurasta olisi väylä kilpaseuran jäseneksi. Näin jokaisen seuran ei tarvitsisi kitkutella vähäisestä jäsenmäärästään kaikkea kaikille, Suomen Taitoluisteluliiton seuratoiminnan kehittäjä Sanna Vuorinen pohtii. 

Sanna itse tekee työtä suomalaisen taitoluistelun eteen tunteen palolla. Hän on nähnyt seuratoimintaa monesta eri näkökulmasta useassa eri seurassa: luistelijana, valmentajana, vanhempana, puheenjohtajana, toiminnanjohtajana ja vapaaehtoistyöntekijänä. Lisäksi hän on ollut perustamassa taitoluisteluseuraa ja toiminut liiton ohjaajakouluttajana. Jokaisesta näkökulmasta katsottuna lajissa vaaditaan periksiantamatonta, vahvaa luonnetta sekä itsenäistä otetta ja sitoutumista. 

Lisää yhteisöllisyyttä

Seuramaailma voi olla myös julmaa. Se näkyy nykypäivänä muun muassa seuran työntekijöiden jaksamisessa ja vapaaehtoisten määrässä.

– Minunkin seuramatkalle mahtuu negatiisivisia asioita, mutta jaksan kuitenkin aina uskoa hyvään ja yrittää uudestaan. Kaikki mitä teen, teen aina toisten hyväksi. Toivoisin seurakentälle lisää entisen kaltaista yhteisöllisyyttä ja positiivisuutta. Asioilla on tapana järjestyä, yhdessä tekemällä vielä valtavan paljon paremmin.

”Kissa kiitoksella elää” on vanha, mutta viisas sanonta. Seuratoiminta ammattimaistuu hurjaa vauhtia. Taitoluistelussa palkattuja työntekijöitä valmennuksessa ja hallinnollisissa tehtävissä on jo lähes 1500. Moni heistä työskentelee päätoimisesti esimiehenään vapaaehtoistyötä tekevä vanhempi. Kiireen ja kireyden keskellä ei useinkaan muisteta kiittää kovasta työstä. Suomalaiseen työ- ja harrastuskulttuuriin on onneksi pikkuhiljaa rantautumassa myös arvostuksen ja kuuntelemisen kulttuuri. Tällä tavalla syntyy myös innostuneita harrastajia ja innostavia työpaikkoja. Arvostuksen ilmapiirissä ihmisen on hyvä olla. Yksi kiitos muistetaan ikuisesti. 

Miten saada kipinä syttymään – ja pysymään? 

Ammattitaitoiset valmentajamme ympäri Suomen tekevät upeaa työtä lasten, nuorten ja aikuisten luistelukipinän syttymiseksi. Vielä lisää työtä vaatii kipinän ylläpitäminen. Uskon, että seurassa koettava yhteisöllisyyden tunne ja iloisen positiivinen ilmapiiri auttavat sitoutumaan ja tuntemaan seuraylpeyttä. 

– En keksinyt nuoruudessani mitään hienompaa kuin kantaa edustamani seuran vaatteita päälläni. Ne olivat käytössä päivittäin. Seuratunnusten kautta tunsin kuuluvani johonkin joukkoon, josta olin ylpeä ja joka kannatteli minua huonoinakin hetkinä.