Luistelujoukkueiden edustusvaatteita kierrätetään kiitettävällä tavalla, mutta kilpailupukujen osalta tilanne on toinen. Lajikulttuurissa on lähes kirjoittamaton sääntö, ettei kisapukuja myydä eteenpäin. Vaatehuoneen perukoille museoituja kisapukuja on ehkä kiva ihastella vuosia myöhemmin, mutta onko säilöminen ekologisesti järkevää?

–Ei valitettavasti ole, vastaa Anniina Nurmi, vastuullisen kulutuskäyttäytymisen, kiertotalouden ja vaateteollisuuden asiantuntija.

Nurmi kertoo, että ympäristökuormitusta eivät aiheuta ainoastaan jätteisiin päätyvät tekstiilit.

–Kisavaatteen hiilijalanjäljestä kaksi kolmasosaa syntyy materiaalituotannosta, sillä kankaat tehdään öljypohjaisista materiaaleista. Mitä pidempi on puvun käyttöikä, sitä pienempi on ympäristöjalanjälki, Nurmi tarkentaa ja lisää, että panostus kisavaatetukseen on suuri sekä rahallisesti että ympäristön kannalta, sillä pukujen käyttöikä on lyhyt.

Funktionaalisuus mukaan jo suunnitteluvaiheeseen

Kisavaatekulttuurissa on siis kehitettävää, mutta pukujen käyttöiän pidentämistä hankaloittaa moni asia. Harrastajista valtaosa on kasvuiässä olevia tyttöjä, joille vaatteet ommellaan mittatilaustyönä kulloistenkin mittojen mukaan. Puku on myös tärkeä visuaalinen osa kisaohjelmaa.

Eräs ratkaisu olisi pukujen valmistamisen siten, että ne olisivat muokattavissa jatkokäyttöä varten. Haasteena Nurmi mainitsee kisapukujen hankalasti työstettävät materiaalit. Elastaanista ja polyesterista valmistetun vaatteen muokkaus on vaativaa. Täysin mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

– Puvun mahdollinen muokkaus jatkokäyttöön edellyttäisi muutoksia kaavoituksessa ja tuotantotavoissa. Jos puvuista halutaan uudelleenmuokattavia, vaatisi se yhteistyötä, jossa myös ompelijat otetaan mukaan suunnitteluvaiheeseen, Nurmi toteaa.

Nurmen mukaan suunnittelu- ja ompeluvaiheessa voisi pohtia esimerkiksi saumaratkaisuja, jotka mahdollistavat puvun suurentamisen tai pienentämisen.

– Vaate voisi olla myös modulaarinen. Jotain voisi lisätä ja jotain poistaa, Nurmi visioi. Esimerkkinä hän mainitsee irrotettavat koristeet ja palat.

Aikuisen mittoihin kasvaneet luistelijat voisivat hyödyntää muokattavissa olevia pukua myös useamman kauden. Lajikulttuuriin voisi jopa syntyä linnanjuhlista tuttu muutostrendi. Samaa pukua käytetään muunneltuna useampaan kertaan, näyttäydytään edelläkävijöinä, Nurmi pohtii.

Uusia toiminnan paikkoja

Lajin toimintatavat eivät muutu ekologisempaan suuntaan yhden ihmisen tai yhden joukkueen toimesta, Nurmi pohtii. Tarvitaan organisoivia tahoja, jotka lähtevät promoamaan ja koordinoimaan uusia käytäntöjä.

Keskustelun aikana herää ajatus toimijasta, joka voisi koota ja välittää kilpailupukuja joukkueilta joukkueille jatkokäyttöä varten. Kysymykseen voisiko organisaattorina toimia esimerkiksi lajiliitto, Nurmi vastaa, että jonkinlainen isompi taustataho olisi tarpeellinen, jotta asioita saadaan edistettyä.

”Puvun mahdollinen muokkaus jatkokäyttöön edellyttäisi muutoksia kaavoituksessa ja tuotantotavoissa.”

–Tällä hetkellä myös joukkueet voisivat tahoillaan ylläpitää tietokantaa mitoista, joiden mukaan puvut on ommeltu. Näin vailla kokomerkintöjä olevia kisapukuja olisi helpompi välittää eteenpäin, Nurmi lisää.

Nurmen mukaan muutokset kisavaatekulttuuriin voisivat tarjota uusia toiminnan paikkoja olemassa oleville yrittäjille. Esimerkkinä hän mainitsee ompelijat, joilla on osaaminen valmiina. Nurmen mukaan kisapuvut työllistäisivät heitä edelleen, sillä muodistaminen on vaativaa käsityötä. Muutokset edellyttäisivät kuitenkin monen suuntaista yhteistyötä ja ideointia, Nurmi muistuttaa.