Joskus pieni hetki voi olla niin maaginen, että se lähtee viemään nuorta elämänuralle. Suomen tunnetuimpiin taitoluisteluvalmentajiin kuuluvalle Berit Kaijomaalle lajin taika avautui, kun hän pikkutyttönä näki talvi-illassa säkenöivät kaunoluistinterät.

Suomesta tuskin löytyy taitoluistelijaa, joka ei tuntisi Berit Kaijomaata. Hän on 1970-luvulta lähtien työskennellyt monissa suomalaisseuroissa ja päätyönsä ohella tehnyt merkittävän urakan lajin kesäleirien parissa. 1980-luvun lopulta aina viralliseen eläkeikäänsä, vuoteen 2015 asti Berit oli myös vahvasti mukana Suomen Taitoluisteluliiton valmennus- ja koulutustyössä. Vauhti ei hiljene vieläkään: ”seitsemänkymppinen hidas mummo”, kuten Berit itseään kuvaa, kiitää yhä kurssittamassa ja leirittämässä.

– Taitoluistelu on minun elämäni, niin yksinkertaista se vain on, Berit perustelee.

– Tosin valmentajaa minusta ei pitänyt ikinä tulla. Halusin itse luistella, en opettaa muita.

Ja luistelemaan hän pääsi jo taaperona, kiitos jääkiekkoilija-isän, joka hankki kolmevuotiaalle Berit Linsénille hokkarit. Niiden avulla helsinkiläistyttö kokeili ulkojäitä, myös rusettiluisteluita, joissa musiikki soi, tervapadat antoivat valoa ja esiintyjiksi pyydettyjen kaunoluistelijoiden terät kimmelsivät jään ja tulen keskellä.

– Se näky oli niin taianomainen, että olin heti myyty.

Iloista harrastamista

Beritin lapsuus- ja nuoruusvuodet osuivat suomalaisen taitoluistelun tärkeään murrosvaiheeseen.

– Valmentautumisesta ei voi puhua, enemmän sen ajan kaunoluistelu oli iloista harrastamista. Mutta me nuoret olimme todella nälkäisiä oppimaan. Kuljimme ympäri Helsingin jäillä, ja kun kevät sulatti viimeisetkin läntit jäistä, istuimme katsomossa itkemässä.

Silloisen suomalaisen taitoluistelujohdon vastaus nuorten nälkään olivat menestyneiden luistelijoiden käyttäminen kouluttajina ja ulkomailta kutsutut valmentajat. Heidän ohjein suomalaisnuoria myös lähetettiin herkästi maailmalle oppia hakemaan.

– Minäkin olin vasta 10-vuotias, kun olin ensi kerran kesäleirillä ulkomailla, Jonköpingissä Ruotsissa. Sen ajan maailmaa kuvastaa se, että ei meillä ollut vanhempia matkassa, meidän uskottiin pärjäävän.

Beritin voitettua 13-vuotiaana alokkaiden Suomen mestaruuden isä taipui lähettämään tyttöä kesäisin viiden viikon mittaisille ulkomaanleireille tuon ajan valmentajagurun Ivan Mauerin oppiin.

– Mauer oli valmennuksen mestari, ammattilainen, jonka luentoja vieläkin muistelen.

Vuonna 1966 Berit voitti juniorityttöjen Suomen mestaruuden. Samaan aikaan skolioosin vioittama selkä alkoi kuitenkin kipuilla yhä enemmän, ja kilpailu-ura oli pakko päättää vuonna 1969.

Uteliaisuus vie pitkälle

Luistelu kuitenkin piti kiinni Berit Kaijomaasta. Hieman yli kaksikymppisenä hän oli HSK:n valmentaja, veti muun muassa Taitoluisteluliton kesäleirejä, oli mukana käynnistämässä Lahden Taitoluistelijoita ja kävi kaiken lisäksi pari kertaa kuussa valmentamassa Joensuun Katajan luistelijoita. Hän huomasi, että samasta taidosta on hyötyä sekä luistelijana että valmentajana.

– Me nuoret olimme niin uteliaita, että kävimme kurkkimassa, miten meitä parempia opetettiin. Kun ryhdyin valmentamaan, ei ollut juuri koulutusta eivätkä seurat ainakaan kustantaneet sitä valmentajilleen. Niinpä hyödyin valtavasti siitä, että vein omia luistelijoitani kansainvälisille leireille tai sain Taitoluisteluliiton tehtävissä nähdä Suomessa huippuvalmentajien työskentelyä.

”Nuoret valmentajat, joskus myös luistelijoiden vanhemmat, saattavat luulla, että valmentajan tulee olla jonglööri, joka herättää ja pitää yllä luistelijan kiinnostuksen.”

Sana ”uteliaisuus” kiinnostaa Beritiä yhä.

– Olen aina sanonut, että lahjakkuuksia voi opettaa kuka tahansa, he oppivat joka tapauksessa. Muilta oppimiseen tarvitaan uteliaisuutta. Jos näen, että joku luistelija – iällä tai ominaisuuksilla ei ole väliä – on aidosti utelias, kiinnostunut ja myös halukas ottamaan oppia vastaan, minulle on kunnia opettaa häntä.

Berit Kaijomaa on aina ollut aktiivinen puhumaan valmennukseen ja valmentajiin kohdistuvista paineista.

– Nuoret valmentajat, joskus myös luistelijoiden vanhemmat, saattavat luulla, että valmentajan tulee olla jonglööri, joka herättää ja pitää yllä luistelijan kiinnostuksen. Ei se niin ole. Vasta jos luistelija itse haluaa oppia, hänellä ja valmentajalla on yhteinen tavoite. Ja se matka lajin tuntemukseen ja samalla omaan kehoon ei koskaan pääty.

Maailman kärki meni menojaan?

Berit Kaijomaa on nähnyt erityisesti Susanna Pöykiön valmentajana niin maailman areenat kuin tunnetut valmennuskeskukset.

– Olen enemmänkin arjen työhiiri, ja pitkästyin arvokisoissa. Pääsin kuitenkin Susannan kanssa näkemään eri maiden valmennuskeskuksiakin. Se innosti, mutta suomalaisena myös masensi.

Berit on jo pitkään sanonut suorasukaisesti, että maailman kärki on suomalaisilta mennyt lopullisesti menojaan. Huippujen huippuja valmennetaan niin eri lailla kuin mihin Suomessa on mahdollisuus.

Konkarivalmentajan mukaan Suomessa on huippujen osalta huonoa se, mikä on yleisesti harrastuksen kannalta erittäin hyvää: urheiluseuroihin keskittynyt työskentelymalli.

– Lajimme harrastajamäärä Suomessa on pieni ja kustannukset korkeat. Maksajat eli vanhemmat odottavat luonnollisesti sekä tulosta että myös tasapuolisuutta. Se johtaa helposti vääriin ratkaisuihin. Esimerkiksi ryhmiä on usein pakko kasvattaa sellaisiksi, etteivät luistelijat niissä ole taidoiltaan tai mentaaliselta sitoutumiseltaan tasavertaisia.

Rahan ja jääajan puute vaikuttaa Beritin mukaan moneen muuhunkin asiaan. Vähät jäätunnit on lähes pakko käyttää hyppypainotteiseen harjoitteluun, jolloin kullanarvoinen perusluistelutaito jää vähemmälle ja toisaalta yksipuolinen harjoittele lisää rasitusvammojen vaaraa. Seuravalmentajille sälyttyy myös paljon hallinnollisia tehtäviä.

– Ja jokainen papereiden vääntelyyn käytetty tunti on poissa luistelijoilta!

Berit sanoo, että kansainvälinen yhteistyö on Suomen taitoluistelulle ainakin yhtä tärkeää nyt kuin mitä se oli hänen nuoruutensa luisteluvuosina.

– Se, että liitto pystyy järjestämään maajoukkueluistelijoille mahdollisuuksiin tutustua kansainvälisiin valmennuskeskuksiin, meillä on esimerkiksi hyvä Pietari-yhteistyö, on ensiarvoisen tärkeää työtä.

Toukokuussa 70 vuotta täyttänyt Berit Kaijomaa on tunnettu siitä, että hänellä on valtavasti muistoja ja myös tarinoita niin omista valmennettavistaan kuin leireillä ja kursseilla tapaamistaan nuorista.

– Arkipäivän valmennus on minulle kaikkein antoisinta ja jokaisen oppilaan oivallukset parhaiten palkitsevia. Erityisen antoisana ja haastavanakin olen pitänyt oman tyttäreni Hannan valmentamista ja myöhemmin hänen kanssaan kollegan ominaisuudessa valmentamista. Kiitollinen olen myös entisen valmennettavani Merja Huttusen kanssa tehdystä yhteistyöstä valmennuksen merkeissä.