Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan urheilijasta keskiössä? Se tarkoittaa sitä, että kaikki toiminta tähtää urheilijan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, urheilijan huomioimiseen ihmisenä ja siihen, että olosuhteet tukevat optimaalista harjoittelua. Eikö kaikki toiminta urheilussa sitten ole tällaista? Pitäisi olla, mutta valitettavasti ei ole. Monesti organisaatioiden, myös urheiluseurojen, rakenteet ja käytänteet pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen ja usein juuri urheilijan tehtäväksi jää mukautuminen toimintaan.

Joensuun Katajan päävalmentaja Miia Hyttinen kertoo, että taitoluistelujaoston kilparyhmissä toiminnan raamit on pyritty rakentamaan joustavasti urheilijaa ajatellen. Kunkin urheilijan viikkoaikataulussa on huomioitu koulun lukujärjestys ja mahdollisuuksien mukaan myös muut elämän osa-alueet ilman, että perinteiset ikään tai taitotasoon sidotut ryhmärakenteet pakottaisivat urheilijaa sopeutumaan mahdottomaan. Jopa viikoittaiset harjoitusvapaat mukailevat yksilön tahtotilaa, sillä kukaan ei tunne kehon palautumistarpeita paremmin kuin urheilija itse. Pienillä asioilla harjoittelemiseen on löytynyt iloa ja seurassa on jopa pystytty pidentämään urheilu-urien pituuksia.

Urheilija urheilee, rakenteet joustavat

Joensuun mallissa kilpaluistelijoiden harjoituksiin saavutaan tinteistä eteenpäin neljästä kahdeksaan kertaa viikossa niinä päivinä, kun se on aikataulullisesti urheilijalle paras. Lisäksi B-silmuista ylöspäin harjoituksissa on päivittäin liikkumavaraa kellonajan suhteen, treeniryhmät muodostuvat lukujärjestysten mukaisesti. Lapsi voi myös valita, harjoitteleeko esimerkiksi viisi vai kahdeksan kertaa viikossa. Jäällä saattaakin viilettää hyvin eri-ikäisiä luistelijoita, mutta sitä ei ole seuran päävalmentaja Miia Hyttisen mukaan koettu ongelmalliseksi.

– Minua harmitti pitkään lasten keskuudessa syntynyt kategorisointi, jossa lietsottiin ajatusta, että olet pienempi tai huonompi kuin olet siinä ja siinä ryhmässä. Huomasin lisäksi, että vuosittaiset ryhmäjaot ja paine siitä ehtiikö harjoituksiin vai ei, aiheutti ahdistusta paitsi luistelijoille myös heidän perheilleen. Halusin näihin muutosta, Miia Hyttinen kertoo.

”Räätälöimme reunaehtojen sisällä toimintaamme monella tasolla niin yksilölliseksi kuin mahdollista.”

Vaikka aluksi ryhmättömyys aiheutti hieman ihmetystä, luistelijat ovat alkaneet luottaa systeemiin. Jokainen yksilöurheilija noudattaa tunnilla omaa henkilökohtaista harjoitusohjelmaansa, kuten yksilölajissa pitääkin. Ja vaikka osan viikosta paras kaveri ei ehkä olekaan samoilla harjoitustunneilla, kohdataan hallilla kuitenkin lähes päivittäin. Pieniä minit-sarjan luistelijoitakin sparrautetaan hyvissä ajoin vanhempien luistelijoiden kanssa harjoittelemiseen, jotta hekin ovat aikanaan siihen valmiita.

– Usein teemme ryhmän kanssa vain yhteisen alkuverryttelyn, mutta sitten eriytän treenin niin, että jokainen jatkaa jäällä omaa juttuaan. Räätälöimme reunaehtojen sisällä toimintaamme monella tasolla niin yksilölliseksi kuin mahdollista. Seuran laskutuskin on mukautettu yksilöityyn toimintaan.

Tavoitteena pidemmät luistelu-urat

Omassa valmennusfilosofiassaan Miia Hyttiselle on tärkeää, että urheilijaa arvostetaan ihmisenä eikä sen mukaan, onko hän esimerkiksi SM-tason vai kansallisen tason urheilija. Samaan hengenvetoon hän ilmaisee huolensa lajin drop out -ilmiöstä eli uran päättymisestä hyvin nuorena. Yläaste- ja lukioiässä moni pohtii, haluaako laittaa kaiken vapaa-aikansa yhteen harrastukseen, kun vaakakupissa ovat muun muassa koulu ja kaverit. Joensuussa on iloittu jo vuosien ajan etenkin seuran neljästä seniori-ikäisestä yksinluistelijasta, joka on harvinaista missä tahansa suomalaisessa taitoluisteluseurassa. Hyttinen haluaisikin lisätä yleistä arvostusta kansallisten sarjojen luistelijoita kohtaan. Kansallinen puoli jaksaa, kun heihin panostetaan.

”Miksi pitäisi lopettaa jo juniori-ikäisenä tai jos ei pääse SM-sarjaan?”

– Miksi pitäisi lopettaa jo juniori-ikäisenä tai jos ei pääse SM-sarjaan? Olemme seurassamme saaneet pidettyä vanhempia urheilijoita mukana osaksi joustavien harjoitusaikojen ja -määrien vuoksi. Se on tuonut luistelijoille lisää mielekkyyttä, kuten myös se, että keneltäkään seuran luistelijoistamme ei kielletä muiden lajien harrastamista, päinvastoin.

Hyttinen tietää mistä puhuu, sillä hänen omaakin menestyksekästä luistelu-uraansa siivittivät aikoinaan lukuisat muut harrastukset. Hän kokee, että kaikki tekeminen tukee paitsi fyysisesti toisiaan tuo myös henkistä rikkautta. Joensuussa pidetään ovea raolleen myös aktiiviuransa lopettaneille, jotka voivat palata jatkamaan harrastustaan, vaikka vain pari kertaa viikossa.

”Omien urheilijoideni kanssa minulla ei ole kiire, vaan haluaisin edetä rauhassa urheilijan tahdissa.”

Kun puhutaan huippu-urheilusta, kaivetaan usein esiin Venäjä-kysymys. Hyttiselläkin on valmennettavia Taitoluisteluliiton ryhmissä ja omalla kansainvälisellä luistelu-urallaan hän näki maailman kärjen vauhdin ihan vierestä.

– Venäjä menee menojaan, mutta mukana täytyy yrittää pysyä. Se on minulle hyvin ristiriitainen asia. Omien urheilijoideni kanssa minulla ei ole kiire, vaan haluaisin edetä rauhassa urheilijan tahdissa, perusasiat opetellen ja muistuttaen, että kaikki kehittyvät eri tahtiin. Sen sijaan että urheilijan ura päättyisi jo 12-vuotiaana, toivoisin sen jatkuvan vielä kymmenen vuotta pidempään, Hyttinen toteaa.