Myös Ruotsin Luulajassa asuu perhe, joka on luultavasti viettänyt enemmän aikaa jäähallilla kuin kotona. Perheyhteys on todella kiinteä, mutta siinä kunnioitetaan myös jokaisen halua olla välillä yksin.

Sasha Majorov liikkuu kilpailureissuilla enimmäkseen isänsä Alexander vanhemman kanssa, mutta välillä myös äiti Irina on luotsaamassa poikaansa.

Isä Alexander Majorov vanhempi on Luulajan taitoluisteluseuran päävalmentaja. Äiti Irina tekee koreografiat ja ompelee asut ja lisäksi opettaa paikallisessa balettikoulussa. Esikoispoika, 26-vuotias Alexander nuorempi on perheen tekninen ihmelapsi ja vastaa musiikkien editoinnista. Hän on myös opiskellut fysioterapeutiksi ja auttaa kun tarvitaan vaikkapa akupunktiota. Alexander kilpailee nyt viimeistä kauttaan ja toivoo pääsevänsä toisiin olympialaisiinsa. Nuorempi poika, 17-vuotias Nikolaj käy vielä lukiota ja kilpailee juniorisarjassa.

Vaikka Alexander oli jo taaperoikäisenä vanhempiensa mukana jäähallilla, hän aloitti luistelun normaalissa ryhmäopetuksessa.

– Isä sanoi, ettei hän koskaan suunnitellut minusta luistelijaa. Olin vain mukana kun hän oli töissä, siinä kaikki. Taisin mennä lasten luistelukouluun vasta kuusi- tai seitsenvuotiaana. Tosissani aloin treenata 15-vuotiaana. Sitten aloin kehittyä ja voitin Ruotsin mestaruuden ja juniorien MM-pronssia, Alexander kertoo.

Perhe on melkein koko ajan yhdessä, paitsi silloin kun on oltava koulussa.

– Ajamme yhdessä jäähallille ja teemme töitä saman tavoitteen eteen. Siihen menee paljon tunteja päivästä. Joskus tulee konflikteja, mutta koitamme olla reiluja toisillemme. Riitojakin tulee, mutta enimmäkseen homma toimii ihan normaalisti, Alexander vakuuttaa.

Perhe on hyvissä väleissä, mutta jokainen haluaa viettää vapaa-aikaansa erillään, ja koko perhe ymmärtää sen. Isä-Alexander käy kalastamassa, poika taas menee mielellään parin-kolmen tunnin pyörä- tai juoksulenkille.

Siitä, että omat vanhemmat ovat myös valmentajia, on Alexanderin mielestä enemmän etua kuin haittaa.

– Hyvää on se, että saat aina apua. Hankalaa on puolien pitäminen erillään. Kävipä mitä vain, niin olen silti heille lapsi ja he ovat minun vanhempani.

Elämänarvot uusiksi

Isä-Alexanderin sairastuminen harvinaiseen verisyöpään vuonna 2015 muutti perheen sisällä kaiken, niin asioiden tärkeysjärjestyksen kuin roolitkin. Poika-Alexander luovutti isälleen kantasoluja luuytimestä, ja leikkauksesta seuranneiden särkyjen ja matalien veriarvojen takia häneltä jäi kisoja väliin. Luistelu muuttui tuli stressin aiheuttajasta sen lievittäjäksi.

– Ainoat asiat mitkä pitivät mielen virkeänä niihin aikoihin olivat opiskelu ja luistelu. Opiskelu oli enemmänkin pakko, tarvitsin jotain mihin oli keskityttävä. Luistelusta tuli paikka minne paeta. Jäällä oli aikaa tyhjentää mieli kaikesta muusta. Tuloksenikin alkoivat parantua. En enää vapissut jännityksestä ennen kisoja, vaan tein vain saman mitä treeneissä, Alexander kuvailee.

Isän sairaus oli rankka, koska se tuli yhtäkkiä, ilman että hoitoihin ehti valmistautua.

– Kaikki sairaudet, jotka vaikuttavat lähimmäisiin, ovat tosi vaikeita tajuta, ellei sitä ole kokenut oman perheenjäsenen kanssa, Alexander kertoo.

Isä-Alexanderin sairauden vakavin vaihe on nyt ohi, mutta hoito ja lääkitys jatkuvat edelleen.

– Siinä oppii auttamaan ihmisiä ja ymmärtämään, mikä on tärkeää elämässä. Tietenkin toivoo ettei sellaista koskaan tapahtuisi, mutta silti se myös kasvattaa.

Suomalaiset tiimissä

Majorovin veljeksillä ei ole Pohjois-Ruotsissa treenikavereita lähimaillakaan. Tiimihenkeä on haettu naapurimaiden maajoukkueurheilijoista. Moni suomalaisluistelijakin on käynyt vuosien mittaan Luulajassa leireilemässä.

– Tällä hetkellä olen ainoa (miesluistelija) Ruotsissa, joten maailmalla minun on hengailtava joko venäläisten tai suomalaisten kanssa. Asun lähellä Suomea ja tunnen suomalaisluistelijat hyvin, ja minusta me olemme käytännössä samaa pohjoismaista tiimiä, Alexander sanoo.

teksti Jyrki Pirkkalainen | kuva Sari Niskanen

Taitoluistelulehti 5/2017