Suomen tunnetuimpiin taitoluisteluvalmentajiin kuuluva Virpi Horttana nostaa tuoreen näkökulman keskusteluun lajin nykyhaasteista. Hän ei puhu tekniikoista tai jään vähyydestä, ei tiloista eikä muistakaan resursseista. Hänen mukaansa isoin ongelma on sitoutumattomuus.

Virpi Horttana, tuttavallisemmin Vippe, on jokaiselle taitoluistelua seuraavalle tuttu henkilö. Neljän vuosikymmenen ajan Vippe on valmentanut valtavan määrän suomalaisluistelijoita niin kansallisen kuin kansainvälisen taitoluistelun huipulle.

”Tehty työ ja ihan tavallinen, iloinen arki on minulle paljon tärkeämpää kuin julkiset tunnustukset.” 

Vippe on kahdesti palkittu liikuntakulttuurin ja urheilun ansiomitalilla, ja Suomen Valmentajat on valinnut hänet vuoden parhaaksi yksilölajien naisvalmentajaksi. Suomen Taitoluisteluvalmentajat jakaa vuosittain Ragnar Wikström Tropheen valmentajalle, jonka luistelijoilla on parhaat sijoitukset SM-kilpailuissa. Kiertopalkinto on matkannut Vipen kotiin jo yhdeksän kertaa, viimeksi tänä keväänä.

– Tehty työ ja ihan tavallinen, iloinen arki on minulle paljon tärkeämpää kuin julkiset tunnustukset. Se, kun luistelija lähtee treeneistä ja huikkaa mennessään ”kiitos, nähdään huomenna, rakastan sinua, valaisee päiväni.

Iloinen ja samalla utelias arki veivät aikanaan Vipen valmentajan tielle. Porista kotoisin oleva Virpi, tuolloin sukunimeltään Heinonen, huomasi seuransa taitoluistelujäillä kiinnittävänsä huomiota paljon muuhunkin kuin omiin kaariinsa.

– Kun viisi vuotta minua nuorempi siskoni luisteli, olin herkästi neuvomassa häntä: kokeile tehdä näin. Samoin seurasin valmentajien työskentelyä ja mietin, että tuon ja tuon voisi opettaa ehkä toisella tavalla, tämän tehdä paremminkin.

Vipen kilpailu-ura jatkui 18-vuotiaaksi, mutta jo sitä ennen hän oli lähtenyt suorittamaan valmentajakoulutuksia ja luotsasi porilaisia luistelukoululaisia ja kehitysryhmäläisiä. Opiskelu kuljetti porilaistytön pääkaupunkiseudulle.

– Lähdin opiskelemaan hammasteknikoksi vuonna 1987, ja opiskelun ohessa halusin myös valmentaa. Onnekseni pääsin Espoon Jäätaitureihin tuntivalmentajaksi. Opiskelua ja valmentamista oli vaikea yhdistää, hyvä että sain ylipäänsä tutkinnon tehtyä. Hammasteknikon töitä en ole tehnyt päivääkään.

Suunnittelua ja seurantaa

Espoon Jäätaiturit palkkasi Virpi Horttanan vuonna 1992 päätoimiseksi valmentajaksi silloisen päävalmentajan Kim Jacobsonin avuksi.

– Espoon Jäätaiturit oli tietysti paljon pienempi seura kuin nykyään, mutta se oli antoisa, tiivis yhteisö, jolla oli myös hyvät tavoitteet ja näkemys. Seurassa oli esimerkiksi tajuttu psyykkisen valmennuksen hyöty normaaliharjoittelussakin, ja otin opit innostuneena vastaan. Seurassa oli kasvamassa paljon lupaavia luistelijoita, mikä tietysti lisäsi motivaatiota entisestään.

”Olemme kaikki sitoutuneet työskentelemään sen eteen, että jokaisella luistelijalla on oikeus saada laadukasta valmennusta.”

Sanat ”tavoitteet” ja ”näkemys” kuvaavat Vipen mukaan yhä noin 800 luistelijan monilajista seuraa.

– EsJt:ssä on kiteytetty hyvin seuran arvot, ja niiden lisäksi toiminnassa on monia muita tärkeitä kulmakiviä. Meillä on tavoitteellista toimintaa, ja olemme kaikki sitoutuneet työskentelemään sen eteen, että jokaisella luistelijalla on oikeus saada laadukasta valmennusta. Lisäksi huumori, ilo, hauskuus ovat aina hyviä voimavaroja.

Vipen luotsaamalla yksinluistelun valmennustiimillä on suomalaisittain harvinaisen tarkka valmennussuunnittelu ja sen seuranta. Valmentajat noudattavat yhteistä valmennus- ja tekniikkanäkemystä; joka viikolle tai jaksolle suunnitellaan yksityiskohtaisesti joka ryhmän jää- ja oheisharjoittelut. Isomman kokoonpanon suunnittelupalavereissa luodaan säännöllisesti laajempia ohjelmia ja kehityssuunnitelmia. Seuranta ja suunnittelu eivät jää vain ryhmätasolle, jokainen luistelija huomataan.

Uudenlaisia haasteita

Uuden, valtavan haasteen suomalaiselle taitoluistelulle, valmennukselle ja seuratoiminnalle Vippe sanoo kuitenkin selvästi huomaavansa myös omassa seurassaan.

– Se on sitoutumattomuus. Miten saada pieniä uusia luistelijoita sitoutumaan niin paljoon kuin mitä taitoluistelu lajina vaatii? Nykylapsilla on paljon muitakin kuin yksi laji kiinnostuksen kohteina, nyt sukkuloidaan. Seuratoiminnassa näkyy sekin, ettei aina ole helppoa saada vanhempia mukaan seuran yhteisiin puuhiin.

– Ja kun lajimme on myös kallis, pelkästään sekin alkaa blokata perheitä.

”Meillä on iso ongelma, mistä saada valmentajan polulle riittävästi ja riittävän innostuneita ihmisiä ja miten pitää heidät.”

Sitoutumattomuudesta on Vipen mukaan ainakin osin kyse myös valmentajakunnan huolestuttavassa ikääntymisessä.

– Meillä on iso ongelma, mistä saada valmentajan polulle riittävästi ja riittävän innostuneita ihmisiä ja miten pitää heidät. Ymmärrän toki nuoria hyvin, taitoluisteluvalmentajan työ on ilta- ja viikonloppupainotteista, eikä se aina houkuttele varsinkaan perheen kasvaessa.

Valmentajan mukaan tilanne tunnistetaan muissa maissakin.

– Olin juuri kouluttamassa Ruotsin maajoukkueleirillä, ja valmentajien kanssa keskustellessani aivan samat sitoutumisen haasteet tulivat esille.

Pitkiä valmennussuhteita

Virpi Horttana itse on loistoesimerkki siitä, mihin asti sitoutuminen voi viedä ja mitä se voi antaa. Tärkeä osa Vipen uraa on ollut saada seurata useita luistelijoita lapsista aikuiseksi.

– Pitkä valmennussuhde on antoisa, koska siinä oppii tuntemaan sekä luistelijan pienestä pitäen että myös hänen taustajoukkonsa. Valmentaja oppii tietämään, mitä tehdä, jotta luistelija etenee. Kun tunnetaan pitkältä ajalta, luistelija uskaltaa olla oma itsensä. Joskus se tosin voi olla haastavaakin, Vippe keventää naurahtaen.

Toisaalta pitkä yhteistyö on valmentajalle vaativa paikka. Jos tulee ongelmia, ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään, Vipen sanoin: ”Tää on sun työn jälki, kanna vastuu.”

Vippe on koko valmentajauransa ajan kouluttautunut aktiivisesti niin kotimaassa kuin ulkomailla. Valmentajana hän on matkustanut ympäri maailmaa. Kyse ei ole pikkupiipahduksista, esimerkiksi viime kilpailukaudella, elo–toukokuussa, hän oli leireillä ja kilpailuissa noin 90 vuorokautta.

Vipen valmennettavista kovimpiin kansainvälisiin suorituksiin ovat yltäneet Laura Lepistö ja Viveca Lindfors.

– Lauran ensimmäinen EM-mitali, pronssi Kroatiasta vuonna 2008, oli tietysti uskomaton juttu, mutta myös Lauran muutkin saavutukset MM- ja EM-kilpailuissa sekä olympialaisissa olivat isoja ilon paikkoja. Vivecan EM-pronssi vuonna 2019 oli sekin minulle tärkeä. Lauran kasvuprosessi yhdessä hänen kanssaan oli tietyllä tapaa ainutlaatuinen, mutta että pystyin auttamaan myös toisen luistelijan näin pitkälle, antoi minulle valmentajana paljon, Virpi Horttana summaa.

*Artikkelikuvassa Viveca Lindfors ja valmentaja Virpi Horttana iloitsevat hyvästä vapaaohjelmasta Finlandia Trophy Espoossa 2018.