Kati pääsi Vaasassa isompien matkassa luistelukouluun viisivuotiaana. Eikä aikaakaan, kun tyttöön tarttui jään lumo, joka vei koronatalvenakin lääkealan asiantuntijan Kati Kaijasillan treenaamaan hyppyjä ja askelia viitenäkin päivänä viikossa. Hän kiteyttää taitoluistelun olevan intohimo.

– Isosisko ja naapurin tyttö menivät luistelukouluun, ja ärsyttävä pikkusisko halusi silloin mukaan, Kati Kaijasilta kuvaa tutustumistaan jään ja terän liittoon.

Ei luistelu alkuun ollut niin innostavaa, mutta kun Kati sai hyvät luistimet, alkoivat sirklaukset sujua. Silloin Vaasassa valmentanut Tarja Säde (nykyisin Sipilä) poimi tytön luistelukoulusta taitoluistelun valmennukseen ja alakouluikäisenä kilparyhmään.

Äiti alkoi kuljettaa tyttöä treeneihin. Kotiäitinä hän ehti olla koulun jälkeen odottamassa luistelijaa parkkipaikalla mukanaan eväät ja takapenkillä nököttävät pikkusiskot.

– En olisi muuten mitenkään ehtinyt iltapäivän jäälle, Kati Kaijasilta toteaa kiitollisena äidilleen.

Kati ei muista ensimmäistä kilpailuaan, mutta ensimmäisen kilpapuvun kyllä.

– Se oli trikoosta ja siihen oli ommeltu koristeita, mutta se ei ollut niitä kauneimpia. Äiti ompeli sen ja sen jälkeen kaikki kilpapukuni, jotka olivat todella niin hienoja, että päätyivät kiertoon.

– Oli ihanaa, että sain hänen käsistään kaikki luisteluvaatteet harjoitushaalareita myöten.

Pukujen ompelusta tuli äidille harrastus ja hän teki lopulta kilpapukuja vaasalaisille taitoluistelijoille ja kilpavoimistelijoillekin.

Kahdeksikkoja ja käänteitä

Lähes koko Katin kilpauran ajan taitoluisteluun kuuluivat pakolliset kuviot mukana kilpailuissa.

– Meillä Vaasassa harjoiteltiin yhtä paljon pakollisia kuvioita kuin vapaaluistelua. Ensin tehtiin tunti kuvioita. Sitten vaihdettiin luistimet ja harjoiteltiin vapaaluistelua toinen tunti.

Kilpailuissa oli ensin aamulla kuviot ja illalla lyhytohjelma. Vapaaohjelma luisteltiin seuraavana päivänä.

– Kilpailureissuilla on hirveästi tavaraa, kun meillä oli mukana kahdet luistimet ja harpit muiden varusteiden lisäksi. Kisaamaan matkustettiin yleensä valmentajan kanssa junalla. Raahattiin tavaroita, Kati muistelee.

”Kilpailureissuilla on hirveästi tavaraa, kun meillä oli mukana kahdet luistimet ja harpit muiden varusteiden lisäksi.”

Katin kilpaura ei ollut matka voitosta voittoon, vaan sinnikkään harjoittelijan polku, jolle osui sekä onnistumisia että epäonnea.

– Itse kilpailusta en koskaan ole nauttinut. Tavallaan se oli kivaa, mutta samalla oli aika kauheaa mennä yksin jäälle. En ollut supervarma kilpailija.

Kannustuksen hurmaa

Vaasan ja Tampereen Kooveen ja uumajalaisen taitoluisteluseuran oli tapana järjestää ystävyyskilpailut vuorovuosina.

Katin mieleen ovat jääneet kilpailut Uumajassa. Musiikin toistossa oli ollut takkuamista, ja moni vaasalainen ennen Katin vuoroa oli kärsinyt ongelmista.

– Sisuunnuin ja tein todella hyvän ohjelman, ritti-ritti-yhdistelmänkin. Yleisö taputti tahtia ja oli mahtavaa luistella.

Kati pääsi SM-kilpailuihin juniorina ja seniorina, mutta oli tuloksissa sijoilla 10–12.

Kokelaana Kati jäi kertaalleen ilman loppukilpailupaikkaa. Valmentaja keksi siirtää hänet kansalliseen sarjaan loppukaudeksi ja hän nappasi kansallisten mestaruuden.

– En usko, että olisin päässyt pitkälle urallani, jos olisin ollut luistelijana pääkaupunkiseudulla. Vaasassa sai kokeilla rajojaan siinä valmennus- ja harjoitteluympäristössä.

Opiskeluaikana kuntoilua

Katin viimeisiksi kilpailuiksi jäivät kauden 91–92 SM-kilpailut, joissa hän luisteli seniorisarjassa. Samana keväänä hän kirjoitti ylioppilaaksi ja siirtyi opiskelemaan farmasiaa Helsinkiin.

– Näin, etten ollut pääsemässä minnekään huipulle. Opiskelijana olin taloudellisesti omillani eikä minulla senkään vuoksi ollut mitään mahdollisuuttakaan jatkaa.

Jäällä Kati kuitenkin kävi kuntoluistelemassa Eltsun eli Eläintarhan luonnonjäällä muutaman kerran vuodessa.

Kun Kati perheellistyi ja lapset olivat pieniä, hän kävi heidän kanssaan luistelemassa ja leikkimässä hippaa jäällä. Taitoluistelu oli hieno muisto.

Mukaan aikuisluisteluun

Kati asui perheensä kanssa Malesiassa 2001–2003. Kun he palasivat Suomeen, Katin sisar houkutteli hänet aikuisluisteluryhmään.

– OTK:n edistyneempien aikuisvuorolla meillä oli aivan luksusajat Nordiksen päähallin puolella iltapäivisin sunnuntaina. Oli niin kiva kuin pääsi jäälle.

Kati ei ajatellut treenata. Hyvä, jos uskaltaisi hypätä jonkun yksöisaxelin. Mutta pian hypyt alkoivat taas maistua. Nyt hän on käynyt Helsingin Luistelijoiden aikuisjäillä ja jäätanssivuoroilla.

– Meillä on myös ikioma espoolainen entisten yksäreiden ja yhden pariluistelijan porukka Figurex. Luistelemme yhdessä, ja kerran viikossa meillä on valmentaja ohjaamassa.

”Haluaisin saada hyppyjen onnistumisprosentin jälleen korkeammaksi ja kaksois-kaksoisyhdistelmät kuntoon.”

Tällä kaudella pandemia hyllytti yhteisjäät, mutta nytkin Kati on käynyt neljä viisi kertaa viikossa tekojäällä, kun vain työt Orionin Business Development Directorina antavat myöten.

Edistys aikuisena on Katin mukaan niin asteittaista, ettei itse oikein huomaa. Hypyt ovat selkein mittari, ja niiden kanssa tilanteet vaihtelevat päivästä ja vaiheesta toiseen. Joskus menee hyvin ja hyvällä prosentilla ja joskus rytmi on ihan hukassa.

Kati kertoo harrastajienkin juttelevan, että urheilupsykologia tarvittaisiin avuksi. Hänen mielestään taitoluisteluun tarvittaisiin kautta linjan kipeästi urheilupsykologeja.

– Lajissa onnistuminen on niin päästä kiinni. Onnistuja pääsee positiiviseen kierteeseen, mutta miten epäonnisen syöksykierteeseen syöksyn saisi katkaistua?

Ei enää kilpailemaan

Kati ei itse halua enää kilpailla yksinluistelussa. Hän luistelee mieluummin musiikin tahtiin itsekseen.

– Olen tehnyt itselleni ohjelman, jonka toivon joskus saavani valmiiksi. Tällä hetkellä se on yksinkertaisin hypyinkin raskas, enkä voi kuvitella, että mukaan kietaisisi kaksoishypyt. Haluan säilyttää osaamisen illuusion, en väkäsiä pöytäkirjaan.

”Haluan säilyttää osaamisen illuusion, en väkäsiä pöytäkirjaan.”

Jäätanssissa Kati voisi harkita kilpailemista, koska siinä ei ole aiempaa tasoa, johon verrata.

Jäätanssissa Kati mukaan suurin nautinto on saada tanssi sujumaan ja päästä rytmiin. Siksi hän ei ole varma, haluaisiko siinäkään tuomareiden arvosteltavaksi.

Monipuolisuus parasta

Taitoluistelun monipuolisuus on Katista ihan parasta. Laji tarjoaa hyvää treeniä ja sen taitoelementeissä saa koko ajan haastaa itseään ja saavuttaa onnistumisen kokemuksia. Kaiken kruunaa musiikki.

Taitoelementit ovat Katista ihania mutta myös kamalia. Rima nousee koko ajan.

– Haluaisin saada hyppyjen onnistumisprosentin jälleen korkeammaksi ja kaksois-kaksoisyhdistelmät kuntoon. Piruetteihin tarvitsen vauhtia ja vaikeustasoa. Ja jäätanssiin sujuvia askeleita ja kuminauhamaista polven käyttöä. Se on parhaimmillaan niin kaunista.

Nyt Lassilan tekojää on luistelijan vahva suosikki, koska siellä on mailattomia vuoroja aamuisin, iltapäivisin ja vielä illalla.

– Usein jäällä hujahtaa kaksikin tuntia, kun ei malta lähteä pois. Vapailla jäillä vuoro ei lopu kesken, hän iloitsee.