Kiira Korven elämäkerta on puhuttanut kaikkia meitä suomalaisia tänä syksynä. Paljon enemmänkin saisi puhua kirjan ydinsanomasta: epäterve täydellisyyden tavoittelu vie tuhoon.

Kiukku-Kiira. Korven perheen luonnenimi nuorimmaiselleen ei tunnu millään sopivan siihen kuvaan, mikä meillä kaikilla on koko kansan Kiirasta, Suomen positiivisimmasta persoonasta. Mutta Kiira Korven läheiset näkivät jo pikkutilliäisestä sen, minkä tajuamiseen Kiiralla itsellään meni monia, karvaitakin vuosia.

Toimittaja Jere Nurminen kirjoitti Kiiran elämäkerran Kiira, ehjäksi särkynyt.

Kiira Korpi kertoo tänä syksynä ilmestyneessä Jere Nurmisen kirjoittamassa Kiira, ehjäksi särkynyt -elämäkerrassaan hykerryttäviä tarinoita siitä, miten hän oli täynnä raudanlujaa tahtoa ja itsepäisyyttä jo pikkulapsena. Lapsuutta ja nuoruutta koskevissa tarinoissa on myös joitakin koko kirjan sanoman kannalta enteellisiä.

Millainen lapsi saa raivokohtauksen ja kieltää äitiä ilmoittamasta häntä kouluun siksi, ettei hän vielä ennen koulua osaa jo valmiiksi lukea? Millainen nuori pitää huolen siitä, että todistuksen keskiarvo on 9,9, vaikka koulun ulkopuolella elämää hallitsee jo taitoluistelu? Kova luu, täydellisyyden tavoittelija.

– Ihan varmasti perusluonteellani oli merkitystä myös sille, että minusta tuli kilpailija. Jos lajikseni ei olisi valikoitunut taitoluistelu, olisin varmasti halunnut toteuttaa kunnianhimoani jossain toisessa asiassa, olisi se sitten ollut vaikka shakkia tai viulunsoittoa, Korpi pohtii.

 ”Voitin, mutta miksi en ole onnellinen?”

Jokaisen kilpailijan sielussa asuu vankka tahto täydellisyyteen. Ei tarvitse kuin seurata pikkulasten kilpailujen päätöshetkiä, oli laji mikä tahansa. Jossakin nurkassa itkee pieni ihminen, jonka maailma on sillä hetkellä murskana. Joskus itkijä on jopa kilpailun voittaja.

Kiira Korpi Sheffieldin EM-kilpailuissa vuonna 2012.

Kiira Korpi ei lapsena kuulunut kilpailuissa epäonnistumisten surijoihin. Hän sanoo kyllä ottaneensa kilpailut tosissaan mutta ei silti vakavissaan. Edes osallistumiset junioreiden MM-kilpailuihin eivät tuoneet liikoja paineita.

Leikki muuttui kuitenkin jo aikuisuuden kynnyksellä todeksi. Kausi 2005–2006 oli tärkeä käännekohta. Syksyllä 18 vuotta täyttänyt Kiira Korpi voitti pronssia naisten SM-kilpailuissa, jonka ansiosta hän matkusti ensin EM-kilpailuihin ja sitten heti perään olympialaisiin. Kevään päätöksenä hän luisteli vielä MM-kilpailuissa.

Kun myös seuraavat kaudet olivat sekä kiireisiä että menestyksekkäitä, paine alkoi kasautua.

– Piti kasvaa aikuiseksi niin nopeasti.

Kiira itse halusi kehittyä aina vain lisää, samoin hän halusi olla luottamuksen arvoinen.

– Joku osa täydellisyyden tavoittelusta kuuluu aina olennaisena osana kilpaurheiluun. Mutta en ollut kypsä tajuamaan, että jossain vaiheessa olinkin jo menossa yli normaalin kunnianhimon ja kehittymisen tavoitteen.

 ”Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan, vaan minun pitää olla parempi.”

Liialliseen perfektionismiin pyrkiminen mielletään helposti yksilöurheilijoiden ”sairaudeksi”. Kiira Korpi ei usko näin yksioikoiseen tautiluokitukseen. Hän on kirjansa ilmestymisen jälkeen jutellut asiasta monien urheilijoiden kanssa. Samoja tuntoja ovat kertoneet kokeneensa niin yksilö- kuin joukkueurheilijat.

– Ehkä on niin, että joukkueurheilussa uskalletaan täydellisyyden paineista puhua vielä vähemmän kuin yksilöurheilijoiden joukossa. Etenkin mieslajeissa se voidaan myös helposti kokea heikkoudeksi. Huippu-urheilu on kuitenkin pohjimmiltaan todella maskuliinista: tahtotila pitää olla kova, eikä heikkouksia saa näyttää. Näin on Kiiran mukaan myös taitoluistelussa, vaikka se ulkoapäin katsottuna voi näyttäytyä pehmeänä ja feminiinisenä lajina.

– Onneksi monet taitoluistelijat, erityisesti naiset, ovat ihan viime aikoina puuttuneet samaan teemaan kuin minä kirjassani. Olisiko niin, että naiset ovat miehiä herkempiä aistimaan tai myöntämään sen, ettei ihminen kestä loputtomiin. Oli niin tai näin, hienoa että asiasta puhutaan.

”Päivät olivat yhtä laskemista. Se toi turvaa ja kontrollintunnetta.”

Pieni osa syksyllä ilmestynyttä kirjaa paneutuu myös siihen, kuinka vääränlainen täydellisyydentavoittelu alkoi näkyä myös suhteessa ravintoon. Kiira Korpi, jonka oma perhe, kaikki seura- ja leirikaverit, ylipäänsä koko iso taitoluisteluperhe tunsivat tyttönä, joka uskalsi reilusti kailottaa, että nyt on nälkä ja jolle ruoka todella maistui, alkoi vahtia ja laskea syömisiään.

– Kaikki on kaikkeen yhteydessä. Sekin lähti ihan hyvästä asiasta, halustani tehdä asiat vielä paremmin. Enkä vieläkään osaa sanoa, missä ja milloin lähti vääristymään.

Kiirasta ei – onneksi! – ehtinyt kehittyä varsinaista anoreksiaa sairastavaa, mutta nyt hän tietää itsekin, että suhdetta ruokaan on seurattava jatkossakin, rakkautta kunnolliseen ravitsemukseen on vaalittava.

Kiiran eläytymistä taitoluistelun EM-kilpailuissa vuonna 2015. Hänen säteilynsä on liikuttanut katsojia, se on myös tallentunut sykädyttäviksi kuviksi.

 ”Harjoittelusta tuli taistelua ja suorittamista.”

Viimeisinä luisteluvuosinaan Kiira Korpi vaihtoi valmennustiimejään. Vuodet Kaliforniassa ja toisaalta Saksassa antoivat paljon uudenlaista oppia urheilijana. Vain yksi asia jäi huonolle opiskelulle: ihmisenä kasvaminen.

Kiira sanoo miettineensä paljonkin sitä, kuinka helposti yksilöurheilija, jolla on pienestä lähtien vankka valmennustiimi huolehtimassa hänestä, voi aikuisenakin asettautua oppilaan, kuuntelijan, tottelijan rooliin.

– Aina oli joku, jolta kysyä ja joka antoi valmiit neuvot, kertoi mitä nyt tehdään. Aina sai joltain muulta – esimerkiksi valmentajalta tai tuomarilta – vastauksen siihen, voitko olla itseesi tyytyväinen vai et.

Nykypäivänä huippu-urheilijan tukitiimi on iso, ja yksi osa sitä on yleensä psyykkinen valmentaja, urheilupsykologi. Niin oli Kiirallakin, ja hän antaa myös arvoa sille työlle. Mutta hän on myös miettinyt asiaa toisinkin.

– Toisaalta voi olla ehkä vähän vaarallistakin, jos psykologi on tiiviisti osa valmennusta. Ehkä joskus olisi vielä tärkeämpää auttaa ihmistä, ei vain urheilijaa.

 Kuka minä oikeastaan olen? Kuka on Kiira Korpi?

Urheilija päätyy helposti elämään umpiossa. Minuus rakentuu vain yhden elämänosan pohjalle.

– Kyllä itsekin muistan, että minuuteni oli jäällä. Vain siellä tunsin olevani vapaa, tunsin voivani lentää. Nyt on todella opettavainen paikka opetella elämään ihmisenä, ei vain huippu-urheilijana. Löytää oman sydämeni ääni.

Kiira Korvesta kehkeytyi jo nuorena ensimmäinen suomalainen suuri taitoluistelujulkkis. Sitä myötä kuin ihminen-Kiirassa kasvoi paha olo ja ahdistus, julkkis-Kiira tuntui yhä painavammalta taakalta kannettavaksi.

– Koin, että minun piti mahtua julkisuuden ja sponsoreiden myötä muodostuneeseen täydellisen Suomi-neidon muottiin, jossa olen aina yltiöpositiivinen enkä pahoita kenenkään mieltä. Ajattelin, että minun täytyi olla tosi tarkka kaikissa tekemisissäni ja pyrkiä välttämään virheitä.

Kiira kertoo seuraavansa taitoluistelun, miksei muidenkin lajien nuoria maailmantähtiä huolestuneena.

– Huipulle pääsemisestä ollaan valmiit maksamaan todella kova hinta. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten esimerkiksi meidän lajimme nuoret olympiavoittajat ovat selvinneet elämässään sen jälkeen. Onko olympiakulta ollut kaiken sen arvoista? Miten jaksaa heidän ihmisyytensä?

”Joka päivä yhtä väsynyt.”

Kiira Korpi sanoo, että hänen kohdallaan kokonaiseksi ihmiseksi kasvaminen on vielä pahasti kesken, se prosessi kun taitaa jokaisella ihmisellä kestää läpi elämän.

Omasta kokemuksestaan Kiira tietää, kuinka vaativia ja kovia urheilijat ovat itselleen.

– Yritin itse aina sivuttaa tai painaa alas negatiiviset tunteet. Ja sehän vie niin paljon energiaa, ettei ole ihme että väsyin. Positiivinen psykologia, jossa harjoitellaan kaikkien tunteiden tunnistamista ja kokemista, ollut minulle tärkeää. On helpottavaa sallia itselleen, että on lupa olla allapäin, surullinen, vihainen, ahdistunut…

Kiiran mukaan on tärkeää harjoitella myötätuntoista suhtautumista omaan itseen ja omiin tunteisiin ja sitä kautta myös muihin ihmisiin.

– Pelkästään se ei hyödytä, jos on tietoinen esimerkiksi omasta ahdistuksestaan, itse asiassa tietoisuus ahdistuksesta voi lisätä sitä. Mukaan pitää ottaa hyvin lämmin, rakkaudellinen ja myötätuntoinen ”ote”, jonka kautta ahdistus ja pelko voi hiljalleen pehmentyä pois.

– Myötätuntoisen kuuntelun lahja on yksi hienoimmista lahjoista, jonka voit antaa toiselle ihmiselle ja itsellesi, Kiira painottaa.

Kiira, ehjäksi särkynyt -kirjan yksi luku on saanut oivallisen otsikon ”Epäpätevä perfektionisti”. Jos tunnistat itsesi tuosta termistä, puhu siitä ennen kuin väsyt.

Kaikki jutun nostot ovat lainauksia kirjasta Kiira, ehjäksi särkynyt.