Minna-Maaria Antikainen päätti toteuttaa viisikymppisenä lapsuuden haaveensa taitoluistelijan urasta valkoisine luistimineen, mutta ei tiennyt millaiselle matkalle se hänet lopulta veisikään. Kun kehossa asui lisäksi hieman yllättäen esiintymisestä nauttiva taiteilija, oli loppuelämän mittainen rakkaus syttynyt.

Luistelutaitoa ei ollut kertynyt vuosien saatossa nimeksikään, sillä kouluaikoina luistelutunnit jääkiekkomailoineen eivät nuorta Markku-Pekkaa kiinnostaneet – valkoiset luistimet houkuttelivat sen sijaan sitäkin enemmän. Luistelu-uran alkutaival oli viisikymppiselle yhtä haastavaa kuin kenelle tahansa vasta-alkajalle. Iisalmen yleisöluistelutunneilla huojuvalla Antikaisella oli yksi toive: kunpa oppisi luistelemaan edes yhtä hyvin kuin kentän heikoimmat luistelijat.

”Olen aina valmis ottamaan asiallista kritiikkiä vastaan esimerkiksi luistelu­taidostani, mutta kun identiteettiäni loukataan, tuntuu se lähes pyhäinhäväistykseltä.”

Taitoluistelusta syntyvä keveyden illuusio oli aluksi tiessään, samoin kehon kontrolli. Kentän paitsiopisteiden väliä tahkonnut Antikainen ei juuri liikkunut eteenpäin, eikä varsinkaan taaksepäin. Hiki valui, mutta terä ei totellut. Kun luisteluun vaadittava liikekieli ja painonsiirron vaihtelut alkoivat pikkuhiljaa hahmottua, ymmärsi Antikainen tarvitsevansa itselleen valmentajan päästäkseen touhussa kunnolla eteenpäin.

Hän etsisi rinnalleen vaativia ja ennakkoluulottomia valmentajia, joiden usko ei lopahtaisi, vaikka oma kehitys hetkeksi pysähtyisikin. Entinen taitoluistelun arvokilpailuedustaja Elise Luovula (o.s. Ahonen) ja Joensuussa aikuisluisteluryhmää luotsaava Viivi Hyttinen näkivät Antikaisessa oppimiseen tarvittavaa paloa ja sinnikkyyttä, joita oli aluksi rutkasti enemmän kuin taitoa. Valmentajien ansiosta harrastus avartui entisestään.

Roolihahmoina vahvat naiset

Harrastaminen imaisi Minna-Maaria Antikaisen kokonaisvaltaisesti mukanaan. Niin syvästi, että sirklauspotkujen ja käännösten harjoittelemisen rinnalle hän otti itselleen lähes mahdottoman tavoitteen, kilpailemisen. Uuden päämäärän myötä hän pääsisi touhuamaan itselleen tärkeiden elementtien, kuten ohjelmateemojen, musiikin, esiintymisasujen, maskien ja kampausten suunnittelemisen, parissa.

– Matkanteko ja uusien ohjelmien luominen ovat minulle saavutuksia tärkeämpiä. Jos luistelun harrastaminen olisi pelkkää käännöstä, hyppyä ja piruettia, varmasti olisin jo kyllästynyt, Minna-Maaria Antikainen pohtii.

Ohjelmarepertuaareihin on vuosien saatossa kuulunut monta luistelijattarelle tärkeää hahmoa ja tarinaa, kuten tuhkasta uuteen elämään ja loistoon kohonnut Fenix-lintu, kauneudestaan tunnettu Egyptin prinsessa Nefertiti ja muiden palvelemiseen kyllästynyt Geisha. Jälkimmäisessä roolissa esiintymisasu oli suunniteltu niin, että se muuntui kesken ohjelman perinteisestä geishan kimonosta rohkeaksi pikkumustaksi, jossa toistatuhatta kiveä kimaltelivat valomeren tavoin. Yksi unelmien täyttymyksistä oli Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tehty Finlandia-ohjelma, jossa hän ilmensi maan jälleenrakentamista sinivalkeassa asussa Jean Sibeliuksen jykevien sävelien siivittämänä.

Erityisellä lämmöllä Antikainen muistelee ensimmäistä omakeksimäänsä ohjelmateemaa taisteluprinsessa Xenasta.

– Halusin esittää todella vahvan naisen roolin ja valitsin siksi soturi Xenan. Luistelukaverini ompelema esiintymisasukin oli lähes täydellinen kopio alkuperäisestä niitteineen ja nahkasaapikkaineen. Pieniä vaikeuksia tuotti rintavarustuksen kohdalla olevat valtavat kupit, joiden kanssa tottumattoman oli aluksi vaikea luistella, hän nauraa hersyvästi.

Identiteetin arvosteleminen satuttaa

Ensimmäisellä aikuisluistelijoiden leirillään Kiteellä hän kuuli tarinoita jokavuotisesta kansainvälisestä kilpailusta Oberstdorfissa, jonne voisi osallistua taitotasosta riippumatta. Sinne Minna-Maaria Antikainenkin haluaisi mukaan. Ja mikä hieno kokemus reissusta muodostuikaan! Kisaviikon aikana hän sai osakseen valtavan määrän positiivista huomiota; ympärillä pyöri ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita hänen tekemisistään, persoonastaan ja rohkeudestaan. Erityisen koskettavalta tuntui, kun kilpailun järjestelyistä vastannut Stefan Betz tuli tapahtuman päätösjuhlassa kertomaan Antikaiselle, kuinka tämä oli osallistumisellaan tehnyt kilpailusta suuremman kuin se olikaan.

Kilpailun silloinen johtaja eväsi naisen asuun pukeutuneen Antikaisen pääsyn palkintojenjako­seremoniaan ilmoittamalla tylysti, että miesten sarjan kilpailija ei voi tulla hame päällä noutamaan palkintoa.

Siinä missä Antikainen oli ensimmäisellä osallistumiskerrallaan kilpailun ainoa naiseksi pukeutunut mies, oli heitä seuraavana vuonna suomalaisen rohkaisemana mukana jo kolme. Toisena vuonna kilpailussa tapahtui kuitenkin jotain, joka ei mahtunut Antikaisen oikeustajuun. Kilpailun silloinen johtaja eväsi naisen asuun pukeutuneen Antikaisen pääsyn palkintojenjakoseremoniaan ilmoittamalla tylysti, että miesten sarjan kilpailija ei voi tulla hame päällä noutamaan palkintoa. Antikainen jäi tuijottamaan huutavaa miestä.

– Olen aina valmis ottamaan asiallista kritiikkiä vastaan esimerkiksi luistelutaidostani, mutta kun identiteettiäni loukataan, tuntuu se lähes pyhäinhäväistykseltä, hän muistelee edelleen äänessään surua.

Suomalaiselle ja hänen kilpakumppanilleen ojennettiin himmeämmät mitalit ohimennen pisteidenantoaition eli Kiss and Cry´n vieressä, kun voittaja nousi yksin palkintopallille yleisön osoittaessa tälle suosiotaan. Antikainen koki mielessään vääryyttä varsinkin, kun kilpailun eri-ikäiset ja -tasoiset luistelijat ovat jo osallistuessaan voittajia.

Omannäköistä elämää kannattaa elää nyt

Uudet kohtaamiset jääkentillä aiheuttavat usein hetkellisesti uteliaita katseita, mutta ne eivät Minna-Maaria Antikaista häiritse. Ikävää Oberstdorfin episodia lukuunottamatta hän kokee olevansa sallivassa luisteluyhteisössä hyväksytty ja tervetullut.

– Uudet luistelijat ja valmentajat vilkaisevat aina ensimmäistä kertaa jäälle astuessani asuani ja valkoisia luistimiani, mutta kun lähdemme tekemään käännöksiä, niin siinä unohtuu nopeasti kaikki muu ja fokus siirtyy luisteluun itseensä.

Minna-Maaria Antikainen tekee, mitä haluaa. Hän kertoo elävänsä täyttä, itsensä näköistä elämää, jota moni ihmettelee, mutta saattaa jopa kadehtiakin. Vuodesta 2014, luistelu-uran ensihetkistä alkaen, harjoituspäiväkirjaan on kirjautunut 2000 treenikertaa, joista 1300 on luistelua ja loput balettia ja muuta oheisharjoittelua.

Omia treenijäitä löytyy ympäri Pohjois-Savoa ja kotiseurasta Joensuusta, jonne autonnokka kääntyy aina lauantaiaamuisin viiden jälkeen. Tuntien ajomatkoista huolimatta harjoituksiin on päästävä, sillä kauniiden valkoisten luistimien sitominen tuottaa yhä joka kerta suurta iloa. Luistelun rinnalle on noussut toinenkin rakas harrastus, baletti, jossa hän kopsuttelee pehmeiden tossujen lisäksi myös kovakärkisillä pari kertaa viikossa sekä harjoittelee ryhmänumeroja kilpailuihin ja näytöksiin.

Vaikka harrastustoimintaan kuluukin aikaa, on kaikki sen arvoista. Eikä vähiten sen takia, että solakoituneen vartalon lisäksi harrastukset ovat tuoneet mukanaan monta hyvää ystävää, joita Antikainen kutsuu sielunsisarikseen ja -veljikseen. Heitä yhdistää positiivinen asenne vaikeuksien edessä.

– Luistelu- ja balettikaverini eivät ole mitään ruikuttajia. Vaikka veri vuotaisi varpaasta kärkitossutreenin jälkeen, mietimme aina ratkaisuja, emme luovuttamista. Intohimo ja eteenpäin menemisen mieli ovat kiehtovia asioita ihmisissä.

Taitoluistelu on opettanut Antikaiselle heittäytymistä ja rohkeutta antaa itsestään osa katsojalle. On lisäksi vaadittu monta luistelupotkun piirtoa, jotta on syntynyt uskallus kannustaa muitakin elämään oman näköistä elämää.

– Jos sinulla on unelma, niin miksi et lähtisi sitä kohden? Monesti ihmiset ajattelevat, että sitten kun heillä on hyvä työ tai sitten kun he ovat eläkkeellä he voivat tehdä asioita, joista pitävät. Minä haluan toteuttaa unelmiani nyt, kun oppiminen on vielä helpompaa.